Hämeenlinnan Seudun Kalevalaiset Naiset ry järjesti, sunnuntaina 25.02.2024
Hämeen Linnan Puistossa Kansallispukuhiihto-tapahtuman.
Tapahtuma on kannanotto perinteiden ja vastuullisuuden ja Suomen luonnon
puolesta.
Se on myös kannanotto hyväntuulisen liikunnan, yhteisöllisyyden ja hauskan
yhdessäolon puolesta.

Kansallispuvut itsessään ovat perinteistä ja vastuullista pukeutumista, puku periytyy
usein sukupolvelta toiselle, sitä voidaan korjata ja uudistaa lähes loputtomiin. Pukua
käytetään arjessa ja juhlassa, sillä ilmennetään kantajansa kansallista ja paikallista
identiteettiä.
Hiihtotapahtuma on yksi osa suomalaista elävää kulttuuriperintöä, se tarkoittaa
arjessa eläviä perinteitä ja tapoja. Kansallispukuhiihto yhdistää suomalaisen
hiihtoperinteen ja upean käsityöperinteen.

Linnan puiston parkkipaikka oli täynnä autoja, joista nousi kansallispukuihin ja
perinteisiin pitkiin hameisiin pukeutuneita naisia ja heidän huoltojoukkojaan , autoista
kaivettiin muinaisia ja uudempia hiihtovälineitä. Kaiken ikäisiä aivan pikkuruisesta
hiihtäjästä mummoikäiseen kokoontui aloitusta odottamaan, jännitys tiivistyi, kun
ennen tapahtuman alkua urheilijat vertailivat pukuja ja hiihtovälineitä, yhdellä oli
käsinveistetyt puusukset ja toisella viimeisen päälle uudet “järviset”, monot
luonnollisesti suksien mukaiset.

Säätila oli hiihdolle haastava, monta plusastetta ja
sohjoinen lumikerros. Esihiihtäjät olivat tehneet kisaladun luomumenetelmällä ja
kalevalaisella naisvoimalla.
Lähtösanojen jälkeen hiihtäjät ampaisivat vauhdilla ladulle, ensimmäinen kierros oli
hidas, koska puolen metrin lumi upotti hiihtäjiä, mutta hymy ei haihtunut eikä nauru
lakannut raikumasta.

Seuraavilla kierroksilla nähtiin jo helmojen hulmuamista ja
tyyllinäytteitä, meno oli reipasta ja letkeätä, oikein tarkasti katsoessa saattooi erottaa
pientä kilpahiihdäntää, edellämenijän kiihdyttäessä vauhtia.

Yleisöä oli myös paikalla , enemmänkin olisin suonut katsojia
iloiseen tapahtumaan. Ehkä ensi vuonna menen itse hiihtämään.

Tyylinäyte (kuva Pirjo Nieminen)
Kalevalaista jatkumoa saimme kuulla Hämeenlinnan Seudun Kalevalaiset Naiset ry:n
ja Hämeenlinnan kaupungin kirjaston kanssa järjestämässä Laulettu kalevala
tilaisuudessa kirjastolla 11.3. Luennoijana ja laulajana toimi Musiikin tohtori Maari
Kallberg, jonka väitöskirjatyö käsittelee Laulumatkoja Vienan Karjalaan. Kallberg on
monipuolinen kansanmusiikin tutkija, hän vaalii ja edistää kansanmusiikin asemaa.
Maari Kallberg on mukana äänikirjahankkeessa Laulettu Kalevala, youtubessa on
kuunneltavissa 10 ensimmäistä runoa, runoja on yhteensä
Hän aloitti tilaisuuden laulamalla muutamia säkeitä Kalevalan runosta numero 49,
joka alkaa näin:
“Sin’ on päivä paistamatta, kuu kulta kumottamatta
noilla Väinölän tuvilla, Kalevalan kankahilla.
Vilu viljalle tulevi, karjoille olo kamala,
outo ilman lintusille, ikävä imehnoisille,
kun ei konsa päivyt paista eikä kuuhuet kumota.

Hauki tiesi hauan pohjat, kokko lintujen kulennan,
tuuli haahen päiväyksen; ei tieä imehnon lapset,
milloin aamu alkanevi, milloin yö yrittänevi
nenässä utuisen niemen, päässä saaren terhenisen”
Tästä alkaa huima seikkailu valon takaisin saamiseksi Kalevalaan, vauhtia ,
loitsuamista ja säntäilyä sinne tänne riittä runon tarinassa , siinä jäävät nykyajan
dartvaderit toiseksi, kannattaa käydä lukemassa, Kalevala on huippuhauska
kertomus.

Ensimmäinen ns. Vanha Kalevala julkaistiin vuonna 1835, se herätti ilmestymisensä
jälkeen valtavaa innostusta suomalaisen sivistyneistön, ylioppilaiden ja
koulunuorison piirissä, mutta myyntimenestystä ei ollut, lukijoita oli lopulta vähän,
sivistyneistö oli valtaosin ruotsinkielistä , eikä suomen kieli ollut vielä kovin
kehittynyttä.

“Vuonna 1850 annettiin kieliasetus, jossa kiellettiin muun kuin uskonnollisen ja taloudellisen
kirjallisuuden julkaisemisen suomeksi. Lain tarkoituksena oli estää aikakauden eurooppalaisten
vallankumouksellisten ajatusten leviäminen kansan keskuuteen. Vaikka johtavat konservatiivit
pitivät fennomaniaa vaarallisena vallankumousoppina, suomen kielen asema kuitenkin parani
hitaasti muun muassa yliopistoon perustettujen virkojen ja vuonna 1851 annetun julistuksen
myötä, jonka mukaan maaseudun virkamiesten tuli vuodesta 1858 eteenpäin osata suomea.
Kieliasetuskin kumottiin vuonna 1860. Vuonna 1862 senaatin kaksitoistahenkisen komitean
mietinnössä todettiin, että suomi voisi periaatteessa olla Suomessa virallisen kielen asemassa,
mutta katsottiin, ettei suomi kielenä ollut vielä tarpeeksi kehittynyt ja että virkamiesten kielitaito oli
liian heikko tähän. Komitean enemmistö ei myöskään kannattanut minkäänlaisen aikataulun
asettamista suomen kielen nostamiselle viralliseksi kieleksi. Asia sai kuitenkin yllättävän
käänteen, kun J.V.Snellman teki senaatin ohi aloitteen ja keisari Aleksanteri II antoi 1. elokuuta
1863 asetuksen, jossa virallistamisen määräajaksi säädettiin 20 vuotta.(Wikipedia)”

Vuoden 1841 Matias Alexander Castrenin ruotsinnoksen ansiosta Kalevalaa
pystyttiin kääntämään myös muille eurooppalaisille kielille.
Käännöstyö teki Kalevalasta tunnetun ja hyväksytyn kansalliseepoksen myös
Suomen rajojen ulkopuolella.
Varsinainen nykyisin tunnettu Kalevala julkaistiin vuonna 1849. Alunperin runot
laulettiin ja Lönnrot kirjoitti ne runoiksi ja runoista tarinan, hän myös keksi uusia
sanoja Kalevalan kautta suomenkieleen. Runoja lauloivat suomalaiset, karjalaiset,

inkeroiset, vatjalaiset, virolaiset ja setat. Elias Lönnrot teki kaiken kaikkiiaan 7 eri
runonkeruumatkaa Karjalaan ja itäiseen Suomeen. Lönnrotilla oli myös
keruuavustajia, joista osa keräsi sanoja ja osa sävelmiä. Kalevalan kieli on
Runonlaulumitta,laulu antaa poljennon tarinalle.
Laulaminen tuo Kalevalan juonen esiin ja saa myös Lönnrotin äänen kuulumaan.
Lönnrot asetti itsensä runonlaulajksi runonlaulajien rinnalle.

Tilaisuuden päätteeksi saimme kaikki yhdessä laulaa kertosäettä runosta numero 42.
Joka alkaa näillä säkeillä ja on Kalevalan Samporunoja:
“Vaka vanha Väinämöinen, toinen seppo Ilmarinen,
kolmas lieto Lemmin poika, tuo on kaunis Kaukomieli,
läksi selvälle merelle, lake’ille lainehille
tuonne kylmähän kylähän, pimeähän Pohjolahan,
miehen syöjähän sijahan, urohon upottajahan.
Kenpä tuossa soutajaksi? Yks’ on seppo Ilmarinen:
sepä tuossa soutajaksi airoillen ylimäisille;
toinen lieto Lemminkäinen airoillen alimaisille.
Vaka vanha Väinämöinen itse istuihe perähän.
Laskea karehtelevi; laski halki lainehien,
noien kuohujen kovien, lakkipäien lainehien,
vasten Pohjan valkamoita, ennen tiettyjä teloja.”

Runossa Kalevalan miehet lähtevät Sammonhakuun Pohjolaan.
http://kalevala.finlit.fi/
https://www.hameenlinnanseudunkalevalaiset.com/

Kuvia kansallispukuhiihdosta 25.2.2024 kuvat: Pirjo Nieminen