Tehdas tanssii -festivaali järjestettiin viimeisen kerran yhden päivän mittaisena minifestarina sunnuntaina 3.8.2025. 

Taidekasarmin elokuvateatterissa nähtiin kaksi vahvasti henkilökohtaista,  omaehtoisesti sooloteosta, jotka kumpikin käsittelivät liikkeen olemusta, rajoja ja mielikuvia. Illan kruunasi keskusteluhetki, jossa käytiin läpi teosten taustoja.

Illuusioiden keveydessä, Ada Freundin mielikuvitusmatka

Ada Freundin Once I was a bird – and other attempts on teos, jossa ihmisen yritysten ja pyrkimysten arkinen kamppailu ja turhanpäiväisyyskin tulee esiin. Mielessäni heräsi useinkin kysymys siitä, millä lopulta on merkitystä.

Teos muistutti minua siitä, kun ystävälleni kerrottiin, että kaikki on mahdollista ja hän yritti opetella lentämään. Hän hyppi sohvalta lattialle, räpytteli, hyppeli, yritti ja epäonnistui, kerta toisensa jälkeen. Hän päätyi epätoivoiseen alhoon, kun ymmärsi ensimmäistä kertaa ihmisen kehollisen rajallisuuden ja elämän turhanpäiväisen arkisuuden. Freundin teoksessa jonkinlaista linnuksi muuttumisen metamorfoosia yritetään liikkeen kautta, erona siinä on se, että tanssiteoksessa henkilö ei lannistu vaan löytää uusia kokeiluja.

Freundin liikekieli on vitsikästä, mutta säilöö sisäänsä ristiriitaisen painon. Teos hyödyntää kehollista absurdiutta ja synnyttää lavalle tiloja, joissa katsoja ei aina tiedä, katsooko todellista pyrkimystä vai pyrkimyksen illuusiota. Teos ei ole hauska eikä totinen, se on jotakin arkista ja samalla hiukan masentavaakin.

Salla Talvikki Nieminen pakenee määritelmää

Jos Freundin teos on leijuvien kysymysten kollaasia, Salla Talvikki Niemisen Tämä ei ole tanssiteos on manifesti. Se on koreografinen vastalause, itseään parodioiva kehä, jossa tanssin määritelmä puretaan rikki, kierretään, häiritään ja lopulta hylätään. Mutta se kaikki tapahtuu tanssin keinoin ja juuri siinä piilee Niemisen oivallus.

Esitys haastaa katsojan odotukset suoremmin kuin yksikään klassinen tanssiesitys. Tanssija kompuroi, hapuilee, ryömii  ja tekee sen koko ajan tarkasti harkiten. Liikkeessä on epävarmuuden lisäksi hurja kontrolli, kuin esitys kulkisi heijastuksen lailla kahdella tasolla: mitä ruumis tekee ja mitä ruumis vastustaa. Mitä mieli haluaa ja mitä se yrittää sammuttaa.

Humoristinen ja itseironinen sävy on tärkeä osa esitystä. Nieminen onnistuu näyttämään, miten liikkeen kautta voidaan ilmaista epävarmuus, pelko, ilo ja toivo , ilman, että mitään näistä tarvitsee lausua ääneen. Teos puhuttelee erityisesti niitä, jotka ovat joskus kokeneet olevansa vääränlaisia, väärissä paikoissa, väärin liikkuvia.

Omaksi yllätyksekseni ihmiset nauroivat teoksen aikana ja Nieminen sanoikin loppukeskustelussa, että hän on tarkoittanut teoksen hauskaksi. Ehkä taistelen itse niin intensiivisesti omien ristiriitaisuuksieni kanssa, että tunsin vain syvää myötätuntoa ja surua siitä, että joku muukin kokee tällaista kamppailua sisässään. Ehkä se on toisille kepeämpää kuin toisille.

Ilta kokonaisuudessaan oli vaikuttava päätös festivaalin taiteelliselle tarjonnalle. Kaksi itsenäistä, mutta kiinnostavalla tavalla toisiaan peilaavaa teosta nostivat esiin tanssitaiteen henkilökohtaisimmat kysymykset: Mitä on liike? Milloin se muuttuu merkitykselliseksi? Kenen ehdoilla tanssi tapahtuu?

Taidekasarmin intiimi tila toimi hyvin näiden herkkien sooloteosten näyttämönä. Esitysten jälkeinen yleisökeskustelu toi tilaan lisää syvyyttä.

Vuoden 2025 festivaali on viimeinen laatuaan. Monivuotinen kulttuuritapahtuma on ollut tärkeä foorumi paikalliselle ja kansainväliselle nykytanssille. Ohjelmistossa oli tänäkin vuonna laaja kirjo esityksiä ja tapahtumia, kuten livemusajamit ja Silent Dance, keskeneräinen ja rohkeasti omalakinen.

Viimeisen festivaalin hengessä Freundin ja Niemisen teokset olivat kuin hyvästit.Tanssi jatkaa jossain muodossa, jossain toisessa paikassa, ehkä jonkun toisen kysymyksen äärellä. Mutta nyt, tässä illassa, se liikkui väkevästi.