Valoilmiö 20-22.11.
Vuodesta 2022 hämeenlinnalaisia ilahduttanut Valoilmiö toi taas iloa, valoa ja elämyksiä vuoden synkimpään aikaan. Sysipimeää marraskuuta valaistiin toinen toistaan messevämpien teosten kautta ja kulttuurikyylä vaappui reitin läpi kahteen kertaan, jotta yksikään valonsäde ei jäisi nauttimatta.
Ensimmäisen vau-efektin sai irtoamaan kirkon julkisivuun heijastettu Alexander Salvesenin teos ”Lastemme perintö?”, Suomen vesiekosysteemien tilaa ja tulevaisuutta pohtiva maalauksellinen projisointi, joka syntyi yhteistyössä Seminaarin koulun ruotsinkielisten oppilaiden kanssa. Kerrassaan lumoavaa teosta oli tuijotettava tovi jos toinenkin, sekä läheltä, että kaukaa, eikä siltikään ehtinyt rekisteröidä jokaista yksityiskohtaa. Tässä ilahdutti sekä tärkeä teema, että aivoja kutitteleva villi toteutus.
Kun sain silmäni irti kirkosta, sukelsin torille viriteltyjen valoliaanien viidakkoon. Brittiläisen Squidsoup valotaideryhmän Submergence, tuhansista valopalloista koostuva teos kutsui astumaan sisään ja tein työtä käskettyä. Pallerot syttyivät, sammuivat, vilkkuivat ja himmenivät, muodostaen valoliaanien keskellä seisovan katsojan ympärille taianomaisen, psykedeelisen kuplan. Kahdentoista minuutin ajan valopallerot hallitsivat lumoutunutta yleisöä ja kun ne loppua kohden välkkyivät kaikki yhtä aikaa, alkoi lumoutunut katsoja (ainakin minä siis) vilkuilla ylöspäin odottaen näkevänsä avaruusaluksen ja sen aukeavan luukun. Beam me up, olen haltioissani! Tämä oli ehdottomasti illan vaikuttavin kokemus.
Seuraavaksi seurailin tovin verran riemukasta kärpässeikkailua lääninhallituksen seinällä alankomaalaisen valotaiteilija Marieke Van der Burgin projisointiteoksen muodossa. Spot on- teoksessa yleisö sai seurailla kärpäsen edesottamuksia valokeilalla samalla kun valon ja varjon leikki nosti rakennuksen yksityiskohtia esiin. Ilahduttavaa väijyttävää ja erityisesti osallistumismahdollisuus teki teoksesta astetta kiintoisamman, itse en uskaltautunut kärpästä tähtäilemään, mutta osallistumaan uskaltautuneiden riemu oli tarttuvaa.
Sibeliuspuiston jättiläismarionetit olivat seuraava kohde, joka vangitsi katsojan varsin reippaaksi toviksi. Nukketeatteritaiteilija Aapo Repon teoksessa isoiksi kasvaneet marionetit tanssivat ja venkoilivat niin ikään osallistavalla meiningillä, taiteilijan johdolla naruista pääsi kiskomaan kuka vain tahtoi ja niinpä nukkien boogie oli varsin riehakas. Marioneteissa, kuten nukeissa yli päätään, on jotakin selittämättömän puistattavaa, joten tässä lumoavassa varjoteatterissa oli mukana ripaus kauhua. Hienoisista puistatuksista huolimatta villisti karkeloivia marionetteja ei voinut lakata väijymästä ja mitä suurimmalla todennäköisyydellä minä olin ainoa, joka tunsi kauhunväreitä, yleinen tunnelma puistossa oli riehakas ja hilpeä.
Kulttuurikonttorilla osallistava meininki jatkui Valokonttori- näyttelyn muodossa. Nostalgisten piirtoheitinten valtaamassa galleriassa kävijä sai sommitella omia kollaasejaan kalvolle tulostetuista kuvista ja näin jatkuvasti muuttuvat kuviot loivat elävän, mielenkiintoisen kokonaisuuden. Osallistavan installaation olivat suunnitelleet Kulttuurikonttorin työhuoneyhteisöön kuuluvat, ARXissa työskentelevät Minna Haveri ja Noora Tirkkonen. Työpajatilassa taas pääsi askartelemaan ikioman pienen valoteoksen Kaputa ry:n ohjauksessa ja näitä riemastuttavia tuikkusia näkyikin runsain mitoin illan pimeydessä.
Näiden mainittujen lisäksi tapahtumassa oli lukuisia muitakin näkemisen ja kokemisen arvoisia teoksia, ilakoin naama neliönä kaikkien niiden äärellä ja akkuni latautui sekä valosta että ilosta. Valoilmiö on kerrassaan ja kirjaimellisesti loistava tapahtuma keskellä synkeintä marraskuuta ja mikäli se kasvaa tulevina vuosina vielä suuremmaksi ja loistokkaammaksi, ilakoin astetta ärhäkämmin.
