Timo Lassy ja Jukka Eskola Linnajazz-klubilla
Epäilyttävän leuto marraskuinen ilta oli jo synkentynyt sysipimeäksi, kun kulttuurikyylä läpsähti täpötäyden Suiston ovesta sisään. Ulkopuolella kyltti kertoi, että ilta on loppuunmyyty ja varsin tiivis tunnelma sisällä odottikin. Lavalla rellesti jo lämppäriorkesteri, Moukari kvintetti, joka koostui paikallisista lukiolaisista. Meininki oli hyvin katu-uskottava, nuorisolaiset irrottelivat jazzia instrumenteistaan kuin vanhat tekijät konsanaan ja yleisö oli liekeissään. Väittäisin että noista muusikonaluista kuullaan vielä, siinä määrin ärhäkästi soitanta irtosi.
Moukarin iskettyä yleisön lämpimäksi, oli aika pääesiintyjien nousta lavalle. Jukka Eskola ja Timo Lassy, ovat tehneet yhteistyötä jo ysäriltä saakka, vieneet Suomijazzia maailmalle The Five Corners Quintetin kanssa ja luoneet soolouria tahoillaan. Varsin merkittäviä dzääzzhemmoja siis kyseessä, siitä ei liene epäilystäkään. Vuonna 2022 parivaljakko reissasi New Orleansiin ja kokkasi kasaan pohjoismaisen muhennoksen, Nordic Stew`n, yhteistyössä paikallisten huippumuusikoiden kanssa. Ja tämä muhennos meille nyt tarjoiltaisiin täpötäyden Suiston lavalta käsin.
Ensimmäinen haarukallinen oli varsin perinteistä tuuttausta, jazzia sellaisena, kuin sen kaltaiseni ”en ole dzääzz-ihmisiä” -tyyppi sen määrittelisi. Perinteistä ja tavallista. Mutta siihen se sitten jäikin, se tavallinen ja perinteikäs, kaikki loput rallit olivat sitten jotain aivan muuta. Toki siis jazzin rajoissa ja perinteikkäitäkin soundeja kunnioittaen, mutta varsin raikkaasti ja menevästi muotoiltuna. Näin maallikon korvin.
En tiedä oliko New Yorkin Bronxissa 70-luvulla kovinkaan kummoisia jazz-kapakoita, mutta sellainen mielikuva ensimmäisten kappaleiden boogiesta syntyi. Että New Orleansista maailmalle lähteneet jazz-muusikot siellä soittavat hikihelmet otsalla kimallellen, savuisen hämyisessä kellarikapakassa, jonka punaiset samettiverhot ovat jo kauhtuneet ja kokolattiamatossa tupakanpolttamia reikiä.
Savuisista Bronx- tunnelmista kiidettiin taas moottoritietä pitkin, halki sateisen ja pimeän maiseman, jostakin syystä menevä ja reipas jazz tuo aina tämän mielikuvan ja tunnelman. Tässä soitannassa mentiin reippaasti eteenpäin, mikä miellytti kaltaistani kärsimätöntä sielua kovin.
Puhaltimet kieppuivat riemastuttavina spiraaleina rumpujen ja basson kutoman maton päällä, nousten välillä kirkaisten korkeuksiin ja pyörien villisti taas alas. Sellainen instrumentaalinen vuoristorata, jos näin voisi sanoa. Voi sanoa ja sanonkin, se oli juuri sellainen. Välillä rauhoituttiin piirun verran ja vaikka lupasin pyhästi, etten mainitse enää ikinä Twin Peaksia jazzista kirjoittaessani, mainitsen nyt kuitenkin vielä kerran. Pari kertaa selkäpiissä nimittäin vilistivät kylmät väreet, kun musiikin maalaamaan maisemaan piirtyi pimeä metsä, mutta se katosi pian saksofonin piirtäessä tilalle auringonlaskun ja hiekkarannan.
Tämä muhennos tarjoiltiin siis aivan erityisen kuumana ja se oli aivan erityisen maukas. Tätä mieltä oli nähdäkseni myös Suiston täyttänyt väki, spontaanit aplodit läpsähtelivät ilmoille tuon tuostakin, eikä yksikään väijyvän silmäni tavoittama naama ollut nurinpäin. Ja miksipä olisi ollutkaan, dzääzz oli hyvää ja sitä oli riittävästi.
Kotimatkalla vaappuessani mielessäni käväisi, että jos olisin jazz-ihminen ihan soitantamielessä, olisi messevää tempaista raivokas saksofonisoolo siinä katulampun valokeilassa, Viipurintien sillalla yön pimeässä hiljaisuudessa. Miten messevästi se ääni veden päällä kulkisikaan ja miten elokuvamaisen tyylikkäältä se näyttäisikään. Koska en saksofonia kuitenkaan hallitse, jätän tämän mielikuvan leijumaan ilmaan, mutta jos joku jazz-hahmo tähän tarttuu, niin haluan olla näkemässä ja kuulemassa.
