Lauantaina 3.8.2024 Hämeenlinnan Linja-autoasemalla
Tanssitaiteilijat Anna Kupari ja Outi Markkula tarjoilivat Linja-autoaseman odotustilaan
tehdyllä näyttämöllä katsojille poikkeuksellisen hienon, oivaltavan ja humoristisen
tanssiesityksen.

Teos oli tanssitaiteilijoiden poikkitaiteellinen produktio, joka oli hienosti suunniteltu ylistys
keskeneräisyydelle ja kohtaamisille, tunnelma oli kuin improvisaatiossa.
Näyttöruudun käyttö toi mukaan koulumaisen elementin, joka täydensi esitystä ja alleviivasi
humoristista tunnelmaa. Kokemus oli intensiivinen ja piti mielenkiinnon yllä alusta loppuun.
Anna Kupari ja Outi Markkula ovat Taideyliopiston saman kurssin tanssijoita, jotka juuri
valmistumisen kynnyksellä vuonna 2016 alkoivat pohtia tulevaa tanssijan ammattia, miten
ja missä he haluavat tehdä työtä? Kuinka tehdä tanssitaidetta ja kuinka sillä vaikutetaan
yleisöihin? Kuinka valmistaudutaan kohtaamisiin ja kohdatuksi tulemisiin tulevassa työssä?
Pohdinnan tuloksena syntyi Ulkorastilla-niminen projekti, jonka aikana
he haastattelivat sekä yläkouluikäisiä, että palvelutalon asukkaita ja esittivät heille
tanssiteoksensa.
Palvelutalon asukkaat ilmoittivat näkemyksensä varsin suorasukaisesti ja kysyivät ; pitikö
tämän olla tanssiesitys, heidän mielestään tanssi on kaunista ja ymmärrettävää, ei mitään
tällaista, olette kuitenkin tervetulleita ensi vuonna jollain tanssillisella esityksellä, he
sanoivat. Yläkouluikäiset nuoret suhtautuivat huomattavan paljon suvaitsevammin ja
ymmärryksellä esitykseen.
Projektista syntyi myös valtaisa määrä paperitulostetta ja raportteja, joiden perusteella luotiin
Tanssiesitys klo 14.

Teos pohti keskeneräisyyden olemusta ja kauneutta sekä tutki ja esitteli ihmisten tapaa
ilmaista itseään sanallisesti ja kehollisesti.
Näimme ja kuulimme Ulkorastilla- raportin ruutupapereista luettuna.
Raportti oli tosin sensuroitu versio, joka oli varsin riemastuttavaa 85 %:sti poistettua
tekstiä.:”kyllä ja siis näin tai että jos näin kuinka sitten…”.

Onko ihmisten välinen kommunikointi sanallista kaleidoskooppia? Sekaisin heitetyistä
sanoista saattaa tulla ymmärrettävä kokonaisuus vai tuleeko, kuten saimme” litteroidusta
tiedosta” kuulla jotain seuraavan kaltaista:” toi oli tosi hyvä mutta totta vai oliko se ja mitä ja
mikä joo joo joo että kyllä se on tai sitten ei ole ja jos vaikka onkin niin joo joo …” .

Myös tiedostamattomien eleiden kavalkadi sai miettimään vuorovaikutusta, yhteisymmärrystä ja
kohtaamisia, pyyhittiin nenänvartta, raavittiin korvallista, hieraistiin silmiä ja niin edelleen.
Näitä inhimillisiä eleitä saatiin oikein roppakaupalla nähtäväksi, kuinkahan moni lakkasi juuri
nostamasta silmälaseja ja pyyhkimästä nenänpieltään katsomossa?

Tanssijoiden hieno ja vähäeleinen liikkuminen ja kommellukset toivat minulle mieleen
mykkä- elokuvan tunnelman, mikä lisäsi vielä humoristista ilmettä ja ilmaisun voimaa.

Esityksen koreografia oli pelkistettyä. Tanssijat istuivat ja seisoivat niillä sijoillaan suurimman
osan ajasta, kuin pitäisivät koulussa esitelmää jalat täristen ja papereita pudotellen, mutta
saivat syntymään suuren ja liikkuvan esityksen illuusion.

Esityksessä kuultiin myös Äidin sydän-laulu sensuroituna, Metsäkukkia- lauluun saivat katsojat
osallistua, sanat saatiin näytölle , joskin poikkesivat perinteisistä
“Metsään on tullut jo syys
meillä ois yks kysymys?
Onko tää tanssiesitys?
Mitä on kauneus ja ymmärrys ?”

Esitys päättyi riemastuttavaan vapaamuotoiseen yhteistanssiin hypellen ja pomppien.
Tanssin jälkeen taiteilijat kertoivat teoksen synnystä, taiteilijan rooleista työelämässä ja
kotona ja vastasivat yleisön esittämiin kysymyksiin. Kiitoksia tuli enemmän kuin kysymyksiä.