Me kuvataiteilijat olemme olleet osa yhteiskuntaa aina. Roolimme ja osamme siinä on muuttunut ajan myötä muun muassa käsityöläisestä sosiaalityöntekijäksi. Taiteilijan asema niin perheissä, kylissä, kaupungeissa ja yhteiskunnan rakenteissa on aina ollut merkittävä, muuttuva ja ajassa mukana. Kaikkien taiteilijoiden teoksia ei koskaan nosteta tunnettuuteen mutta se ei poista sitä merkitystä, mikä taiteilijalla on ollut omaan yhteisöönsä, paikkakuntaansa ja asiakkaisiinsa. Vaikuttaminen on voinut olla teosten lisäksi ajattelua, keskusteluja, kokemuksia ja näkemyksiä, ei ainoastaan taidetta esineenä.

Picasson ja Dalin persoonat, perheensä, ihmissuhteensa ja sanomisensa ovat yhtä tunnettuja kuin heidän teoksensa. Da Vinci tuli tunnetuksi vasta kuolemansa jälkeen mutta hänen persoonansa, tarinansa ja ajatuksensa ovat säilyneet meille saakka tuoden teoksiin syvyyttä. Hän on yksi tunnetuimmista taiteilijoista maailmassa, vaikka hän eli syrjäytyneenä, alkoholisoituneena ja köyhänä, eikä saanut osakseen arvostusta lainkaan. Kaiken kukkuraksi hänellä ei juurikaan ollut tuloja, vaan häntä elätettiin perheen toimesta sekä paikallisten hyväntekeväisyydellä.

Elämme aikaa, jolloin taiteilijan asema on jälleen muutoksessa. Saattaa näyttää jopa siltä, että taiteilijat halutaan sulkea yhteiskunnan ulkopuolelle. Itse haluan kuitenkin uskoa, että kyse on roolin muutoksesta yhteiskunnan muuttuessa. Asenneilmapiiri ja kulttuurikeskustelu eivät valitettavasti tue uskomustani mutta historian perusteella voimme ainakin toivoa, että kyseessä on muutos, jonka aikana yleinen ilmapiiri on väliaikaisesti negatiivissävytteinen.

Jos asiaa tarkastelee muutoksen ja uudelleenrakentamisen kautta, meillä on mahdollisuus vaikuttaa siihen, mihin suuntaan asemamme ja roolimme muuttuu. Voimme itse olla mukana tekemässä muutosta ja muuttumassa ajan mukana. Kuvataiteilijan ammatti on vanha ja sen juuret, historia ja merkitys ovat tärkeitä ymmärtää yhteiskunnallisella ja paikallisella tasolla ihmisten henkilökohtaisesta elämästä puhumattakaan.

Kun katsoo meidän tuntemaamme historiaa, on selvästi nähtävillä se, miten joustavasti taiteilijat muuntautuvat ja miten suhtautuminen taiteilijoihin muuttuu. Mitä taiteilijalta odotetaan ja miten pystymme parhaamme mukaan palvelemaan yhteiskuntaa. Onko taiteilija siis palveluammatti ja ketä taiteilija palvelee? Ainakin viimeisen kymmenen vuoden aikana taiteilijan työtä on haluttu viedä sosiaalisempaan suuntaan ja tehdä hoivataidetta, yhteisötaidetta ja katutaidetta, joka on myös yhteisöllisen taiteen muoto.

Käsitetaide ja ready-made aloittivat pohdinnan siitä, olisiko taide ajattelua ja miten ajattelu voi olla taidetta ja voisiko sitä hyödyntää. Alkoi kehittyä taiteilijoiden luovan ajattelun ja ongelmanratkaisun arvostaminen ja valjastaminen erilaisissa tehtävissä myös taidekentän ulkopuolella. Nykyään osataan hyödyntää taiteellista ajattelua monenlaisissa prosesseissa ja suuret yritykset ovatkin ottaneet taiteilijat hallituksiin ja tuotanto- sekä suunnittelutiimeihin luovan ongelmanratkaisukyvyn vuoksi.

Taiteilija on ollut käsityöläinen siinä missä ompelijat ja puusepätkin. Heillä on ollut verstaillaan useita apulaisia ja työt on signeerattu taiteilijan, eli johtajan, nimellä huolimatta siitä, kuka ne on fyysisesti valmistanut. Kuvataide on siis ollut käsityötä, arvostettua ja vaativaa työtä, jota tuotetaan ihmisten ostettavaksi, rakennusten koristeeksi, informaatioksi ja selventämään paikallista hierarkiaa ihmisten kesken. 

Taiteilijat ovat olleet myös yhteiskunnallisia vaikuttajia teostensa kautta. Monella on sanottavaa eläinoikeuksista, ympäristökatastrofeista, sukupuolinormeista, identiteeteistä ja puoluepolitiikasta. Feministiset taiteilijat ovat saaneet näkyvyyttä viime vuosina runsaasti ja vaikuttaneet monia ihmisiä koskeviin laajoihinkin yhteiskunnallisiin asioihin. Kun maailma ja tuntemamme kulttuuri on murroksessa, on taiteilijoiden rooli dokumentoijina, pohtijoina ja ajatusten suodattajina tärkeä.

Taiteilija on ollut yleisnero, jonka on ollut mahdollista liikkua useiden eri taiteen ja tieteen alojen välillä. Hän on ollut ylistetty ja ihmetelty oman tiensä kulkija, jolle on annettu monenlaisia vapauksia ja häntä on tuettu eri tavoin. Työn tuloksia on otettu vastaan ja niistä on otettu oppia, joskus vuosisatojenkin päästä. Ajatukset kun saattavat olla liian moderneja aikalaisten ymmärrettäviksi.

Taitelija on ollut Taitelija isolla T:llä, kuten Dali, Picasso ja Warholl. Maailmantähtinä toimivien kuvataiteilijoiden rooli on ollut moninainen ja ikoninen. He ovat uudistaneet kulttuuria ja elämää ympäri maailmaa luoden visuaalisia kerrostumia kulttuurimme kollektiiviseen muistiin. Heidän tuotantonsa on laajentunut signeeratuista teoksista massavalmisteisiin, jolloin teoksista voi ostaa printtejä, käsinmaalattuja kopioita eli pastisseja tai tehdastuotettuja ikonisia kuvia taiteilijasta itsestään. Mikäli taiteilijan asema yhteiskunnassa olisi säilynyt pääosin maailmantähden asemana, olisi taidekäsityksemme jäänyt yksipuoliseksi ja ohueksi, koska samat kiertävät näyttelyt valtaisivat museot ympäri maailmaa. Tätä voisi verrata musiikin radiosoittoon. Jos emme koskaan kuuntele muuta musiikkia kuin sitä, mitä tulee yleisiltä radiokanavilta, käsityksemme musiikista jää suppeaksi ja käsityksemme maailmasta ylipäänsä ohueksi.

Taiteilijan rooli on ollut myös shamaanin kaltainen. Taiteilijaa on pidetty näkijänä, joka ymmärtää maailmaa jonkin suuremman voiman kautta ja tuo tietoa, visuaalista informaatiota jostakin, mikä on muille näkymätöntä. Taide ja esoteria eivät ole olleet erillisiä asioita ja taiteen ihmeellisyys on koettu hengellisenä kokemuksena. Sekä katsominen että luominen on koettu jumalallisina tekoina, asialle vihkiytyneen henkilön etuoikeutena. Tästä on syntynyt myös paljon uushenkistä materiaalia, tarotkortteja, spiritismipiirejä, henkisiä ryhmiä ja uskonnon kaltaisia taiteeseen perustuvia ryhmittymiä. Muun muassa Hilma af Klint on tunnettu esoteerisista lähtökohdistaan sekä suomalaisista kultakauden taiteiljoista mm. Akseli Gallen-Kallela.

Taiteilijat ovat kaikissa rooleissaan luoneet uutta ja kehittäneet kulttuuria, elämää ja käsitystä ihmisyydestä. Eri rooleissaan taiteilijat ovat tuoneet sanoiksi sen, mitä ihminen tuntee ja kokee elämänsä aikana mutta ei osaa pukea sitä sanoiksi. He ovat olleet myötäeläjiä, johdattelijoita, opettajia, innostajia ja suodattajia. Ottaneet kantaa, pohtineet, laajentaneet perspektiiviä, keksineet ratkaisuja ja tulkinneet maailmaa, menneisyyttä, tulevaisuutta ja nykyhetkeä.

Vaikka moni pitää taiteilijan työtä turhana, se ei ole sitä nyt, eikä se ole sitä koskaan ollutkaan. Yhteiskunta muuttuu ja taiteilijan rooli ja asema sen mukana. Nykypäivän trendi on pitää sanaa taiteilija adjektiivina kuvaamaan lapsen maalaamista, urheilijan hyvää suoritusta tai kohentamaan jonkin asian mielenkiintoisuutta. Esimerkiksi sämpylätaiteilija ja hampurilaistaiteilija olivat nimikkeitä, joilla houkuteltiin muutamia vuosia sitten ihimisiä töihin pikaruokaravintoloihin. Tästä voi päätellä, että taiteilijuus on kokenut inflaation eikä taidetta tai taiteilijaa arvosteta samalla tavalla kuin ennen. Jokainen kun voi olla oman elämänsä tai hampurilaisketjun taiteilija.

Myös vihamielisyys taiteilijoita kohtaan on kasvanut huomattavasti. Ajatus siitä, että amerikkalainen taiteilija Polloc eläisi tänä päivänä ja pyrkisi vaihtamaan maalauksia elintarvikkeisiin, on surullinen. Ensinnäkään nykyisen lainsäädännön kautta tämä ei onnistuisi mutta juuri kukaan ei tällaiseen ryhtyisi, vaikka se olisi laillisesti mahdollista. Myös suomen kultakauden taiteilijoita tuettiin eri tavoin lahjoituksilla, elintarvikkeilla ja vuokranalennuksilla ja kuinka moni heidän työllään on jälkeenpäin rikastunut?

Itse näkisin taiteilijan roolin tulevaisuudessa lähempänä vaikuttajan roolia. Mukana suunnittelemassa yhteiskunnan rakenteita, miettimässä sitä, miten elämä voi jatkua hyvänä kaikkien kriisien keskellä, miten voimme selvitä niillä resursseilla mitä meillä on. Taiteilijat ovat usein persoonana mielenkiintoisia ja vetävät ihmisiä puoleensa, sitä ominaisuutta olisi hyvä hyödyntää markkinoinnissa, sisällöntuotannossa, työprosessien eri vaiheissa ja eri portaiden välisessä kommunikoinnissa. Taiteilijat usein saattavat nimittäin vaihtaa omaa yhteiskuntaluokkaansa ja asemaansa jopa useita kertoja päivän aikana. Hyviä esimerkkejä ovat ne päivät, jolloin taiteilija on aamulla täyttänyt kelan työttömyyslomakkeita, päivällä ollut opettamassa palkallisena, käytännyt muutaman tunnin tulevan tapahtuman tuottamiseen ja esimiestyöhön ja illalla ollut iltapukujuhlissa edustamassa yhteisöään.

Yhteskuntaluokkien ja työroolien välillä hyppeleminen edesauttaa työelämän toimivuuden ymmärtämistä ja eri prosessienhallintaa ja niiden välillä kommunikointia. Taiteiljat voisivat sopia siis jonkinlaisiksi tulkeiksi ja silmäpareiksi tuotantoprosesseihin. Nykypäivän johtamistrendit ovat niin suppeita, että esimerkiksi lean-johtamisella saadaan vain enemmän vahinkoa aikaan ellei portaiden välissä ole silmäpareja tai jos prosessin kehittämisestä unohdetaan luovuus.

Mielestäni taiteilijan paras hyödyntäminen yhteiskunnassa olisi konsultin rooli, vaikuttaja ja ajattelija. Uskon siihen, että taiteilijoita kuuntelevat johtajat, poliitikot ja muut päättäjät pystyvät kehittämään omaa osaamistaan ja näkemystään entistä paremmaksi siten, että he pystyvät toteuttamaan kaikkia hyödyttäviä ratkaisuja. Mikäli minkä tahansa prosessin rattaista unohdetaan luova ajattelu, se ei tule pitkässä juoksussa toimimaan. Ongelmaksi muodostuu tietysti se, kuka valitsee taiteilijan työhön, nimittäin elämäntaiteilijoista ja hampurilaistaiteilijoista ei tule pitkälle viedyn luovan ajattelun ammattilaisia taiteen ammattilaisista puhumattakaan. Myös taidejärjestöjen omien jäsenten tuntemus on suppeaa ja saattaa johtaa harhaan. Ainoa vaihtoehto on siis pysyä valppaana ja seurata sekä taidekenttää että kulttuuripuhetta. Usein nimittäin parhaat ajattelijat ovat laaja-alaisesti toimivia ja monipuolisia tekijöitä niin omalla taiteellisella alallaan kuin muualla yhteiskunnassakin.