Taiteilijaelämää: residenssit
Aina välillä taiteilijat ilmoittavat lähtevänsä residenssiin tai omaan kaupunkiin tupsahtaa
residenssitaiteilija (esimerkiksi Hämeenlinnassa työskentelee tällä hetkellä Kaputa ry:n
residenssitaiteilija Kelyne Reis). Itsekin olen työskennellyt viimeisen vuoden sisällä kolmessa
residenssissä – onnekasta! Olen kuitenkin alkanut epäillä, etteivät ihmiset ehkä ihan ymmärrä, mistä
residensseissä on kyse. Miksi pitää lähteä jonnekin muualle tekemään sitä samaa työtä, jota voi
tehdä kotikaupungissakin? Mitä residenssit taiteilijoille tarjoavat?
Tässä kirjoituksessa tutustutaan taiteilijaresidensseihin ja niiden merkitykseen taiteilijoille.
Merkitykset voivat toki olla erilaisia, ja puhunkin omien kokemusteni kautta, joissa kuitenkin uskon
olevan paljon jaettuakin. Kirjoitus avaa samalla uuden, Kulttuurimediassa julkaistavan
Taiteilijaelämää-sarjan, jossa lukijat pääsevät kurkistamaan kauttani taiteilijana työskentelemisen
eri puoliin.
Jossain ihan muualla
Lissabon, Sysmä, Venetsia, Joutsa, Luopioinen. Näitä kaupunkeja yhdistää se, että olen viettänyt
niissä kaikissa vaihtelevan määrän aikaa taiteilijaresidensseissä, ja lisäksi ne jakavat yhden erityisen
upean piirteen: ne eivät ole minulle koti. Ne ovat jossain muualla, jotain muuta, niissä on katuja,
taloja, puita, kauppoja ja ihmisiä, jotka eivät ole kuluneet katseeni alla arkisiksi ja näkymättömiksi.
Itselleni yksi tärkeimmistä syistä hankkiutua residenssiin on maisemanvaihdos ja siitä seuraava
virkistyminen, joka usein avaa luovuuteen, työskentelyyn ja omaan ajatteluun liittyviä lukkoja.
Omissa arkisissa ympyröissä työskentely usein urautuu, ja vieras paikka sysää kaiken hetkeksi
sopivasti raiteiltaan. Tämän takia omalla kohdallani residenssityöskentely on usein huomattavasti
tuotteliaampaa kuin kotona näpertely. Ja vaikka luovuus ei pulppuaisikaan, on sittenkin
miellyttävämpää olla jumissa ja ahdistunut jossain ihan uudessa paikassa.
Aikaa työlle
Residenssi tarjoaa tilaisuuden irtautua arkisista rutiineista ja – näin kerron itselleni aina residenssiin
lähtiessäni – omistautua kokonaan taiteelliselle työlle. Olen tosin päätynyt siihen, että kyseinen
ajatus on enimmäkseen illuusio, jota on psykologisesti mukavaa vaalia. Ei se koskaan niin mene.
Harvassa residenssissä on täyshoitoa, joten kaupassa on kuitenkin käytävä, ruokaa laitettava ja
pyykit pestävä; arki imureineen löytää kyllä Lissaboniinkin. Etätyöaikana residenssiin tunkevat
myös taiteilijan sivutyöt, ja äkkiä sitä huomaakin vastailleensa sähköposteihin koko päivän
taiteellisen työn sijaan. Vaikka residenssissä siis harvoin pystyy pelkästään omistautumaan
taiteelliselle työlleen, on sille kuitenkin yleensä mahdollista varata enemmän aikaa ja keskittymistä
kuin kotona.
Uusia ihmisiä
Residenssit ovat keskenään hyvin erilaisia, mikä pätee myös siihen, millaista seuraa residenssi
taiteilijalle tarjoaa – vai tarjoaako. Monesti residensseissä työskentelee useita taiteilijoita
samanaikaisesti, ja joskus myös residenssiä pyörittävät ihmiset asuvat samassa talossa tai
pihapiirissä. Joskus taas koko residenssi on ainoastaan yhden taiteilijan käytössä kerrallaan.
Molemmissa on puolensa, ja riippuu taiteilijasta ja työstettävästä projektista, mikä työskentelyä
milloinkin parhaiten palvelee.
Itse olen kokenut parhaiksi residenssit, joissa on muitakin taiteilijoita. Asuminen saman katon alla
muutaman viikon tai jopa kuukauden ajan mahdollistaa syvällisenkin tutustumisen, jos residenssiin
sattuu samanhenkisiä ihmisiä – ja usein on sattunut. Vaikka residenssiin tullaan ensisijaisesti
työskentelemään, vaalin syvästi hetkiä, jolloin olen jumittunut tuntikausiksi itselleni entuudestaan
vieraan ihmisen kanssa hiljalleen jäähtyvän aamukahvin ääreen keskustelemaan kaikesta
mahdollisesta: taiteesta, ihmisyydestä, maailmasta. Jos nuo keskustelut syövät tunteja työajastani
taiteen parissa, syököön, sillä ne ovat hedelmällisiä, rikastavia, tärkeitä – keskusteluja, joihin
harvemmin on aikaa ja mahdollisuutta arkielämässä ja joiden synnyttämät väreet ulottuvat lopulta
usein siihen taiteelliseen työhönkin.
Residenssit ja raha
Residenssit ovat hyödyllisiä, mutta niihin ei ole ihan helppo päästä. Yleensä residensseihin pitää
ensinnäkin hakea ja tulla valituksi. Tämän jälkeen on aika ynnäillä kukkaron ja pankkitilin sisältöä;
useimmat residenssit ovat valituille taiteilijoille maksullisia. Hinnat ovat ehkä edullisempia kuin
vastaavan asumuksen vuokraaminen vaikkapa AirBnB:stä, mutta esimerkiksi Suomessa 500–600 €
residenssihuoneesta kuukaudessa on tavallinen hinta. Raha residenssijaksoon niistetään taiteilijan
säästöistä tai työskentelyapurahasta. Onnekkaassa tapauksessa residenssiin on voinut hakea ja saada
erillisen apurahan, joka kattaa kustannuksia.
Jonkin verran on kuitenkin myös taiteilijoille kokonaan ilmaisia residenssejä – näitä ylläpitävät
usein erilaiset yhdistykset. Näistä on oltava äärimmäisen kiitollinen, sillä harvassa lienevät ne
vakavaraiset taiteilijat, joita satojen eurojen residenssimaksut eivät kirpaise tai nouse jopa
residenssiin lähdön esteeksi. Sellaisiakin hämmästyttäviä residenssejä on, jotka ovat ilmaisia ja
joihin valituille taiteilijoille lisäksi maksetaan residenssissä työskentelystä. Nämä ovat kuitenkin
todella harvassa ja niihin on – yllätys yllätys – kova kilpailu.
Residenssityöskentely
Mitä taiteilija residenssissä sitten tekee? Tämä riippuu varmasti taiteilijasta ja tämän edustamasta
taiteen alasta. Itse olen työstänyt residensseissä esimerkiksi tanssisoolon valmiiksi, edistänyt
kirjoitusprojekteja ja toteuttanut valokuvasarjan. Residenssiin hakiessa pitää yleensä esittää
residenssiajan kattava työskentelysuunnitelma ja määritellä siinä työskentelyn tavoitteet. Joskus
olen työskennellyt tiukastikin suunnitelmani mukaan, joskus taas suunnitelma on jo residenssin
alussa lentänyt turhanpäiväiseksi todettuna roskakoriin ja olen tehnyt jotain aivan muuta. Ei sitä
residenssityöskentelyä yleensä kukaan valvo, ja tärkeintä on, että taiteilija tekee ajalla sitä, minkä
itse kokee sillä hetkellä tärkeimmäksi ja hedelmällisimmäksi.
Usein residenssisopimuksiin kuuluu, että taiteilija hyödyttää työskentelyllään jotenkin residenssiä
tai paikallista yhteisöä. Tämä voi tarkoittaa esimerkiksi valmiin teoksen lahjoittamista, työpajan
pitämistä tai demoesityksen järjestämistä. Tarkoitus on, että residenssit ja niissä työskentelevät
taiteilijat eivät jäisi irrallisiksi paikallisyhteisöstä. Residenssien yhteydessä järjestetyt tilaisuudet
ovatkin taiteilijoille hyvä tilaisuus kohdata yleisöä – ja yleisölle taiteilijoita! Kannattaa siis suunnata
uteliaana paikalle, jos omassa kotikaupungissa työskentelevä residenssitaiteilija järjestää jotain
yleisölle avointa toimintaa.
Residenssien ylistys
Melkein tekisi mieleni tässä henkilökohtaisena mielipiteenäni lausua, että residenssit ovat yksi
taiteilijuuden parhaita puolia, ja ehkäpä tosiaan lausun niin. Rakastan residenssejä. Niissä tiivistyy
se, mikä taiteilijuudessa minulle on parasta ja arvokkainta ja mikä kotona arkielämän puristuksissa
ja taiteilijuuden huonojen puolien keskellä luoviessa välillä unohtuu tai on mahdotonta: luovaan
työhön uppoutuminen ja sille antautuminen, haahuilu, etsiminen ja löytäminen, oivallukset,
syvällinen ajattelu, merkitykselliset kohtaamiset. Usein residensseissä tunnen itseni järjettömän
etuoikeutetuksi: makaan jossain lattialla verkkareissa tai tuijottelen lumihiutaleita kahvikuppi
kädessä ja mietin, miten voi olla, että minulle on annettu kaikki tämä aika ja saan käyttää sen
työskentelyyni juuri kuten haluan, omassa tahdissani, kun samaan aikaan muualla ihmiset kipittävät
kelloa vilkuillen työpaikoilleen.
Mutta toisaalta – kuten taiteilijoille kerta toisensa jälkeen jaksetaan huomauttaa, kun he
uskaltautuvat valittamaan taiteilijuuden huonoista puolista, kuten toimeentulon vaikeudesta – se on
ammatinvalintakysymys. Ja minä olen valinnut tämän ammatin, jossa on, ajoittain, tällaista:
pakkaan verkkarini, läppärini, villapaitani ja muistikirjani ja köröttelen jonkin Juvosen linjat
tyyppisesti nimetyn bussiyhtiön kyydissä johonkin syrjäkylään, josta usein en ole ennen residenssiä
koskaan kuullutkaan ja jota en osaa sijoittaa kartalle, mutta oletan että Juvosen linjojen kuljettaja
osaa. Perillä minua odottaa aikaa ja rauhaa, onni.
