Taiteilija ja tunteet: häpeästä, kiitollisuudesta ja kateudesta
Elämme yhteiskunnassa, jossa rakastetaan puhua tunteista. Tunnepuhe kyllästää elämän eri osa-alueet perheestä ja parisuhteesta työelämään, ja ratkaisuksi kyseisillä osa-alueilla ilmeneviin ongelmiin tarjotaan niihin liittyvien ikävien tunteiden työstämistä. Kuulun itse kolmikymppisenä terapiasukupolveen, joka on tutkiskellut tunteitaan itseapukirjallisuuden, internetin, ystäviensä ja, jos on riittävän varakas ja onnekas, terapeuttinsa avulla jokseenkin koko aikuisikänsä. Kun siis pohdin taiteilijuuttani, tätä kummallista ammattia, johon jatkuvaksi yllätyksekseni olen päätynyt, on kai ajan hengessä luonnollista kysyä: Miltä taiteilijuus tuntuu?
Kaikki ammatithan tuntuvat joltain. Olen elämässäni tehnyt niin sanottuja tavallisiakin töitä (tavallisuuteen yltää minun luokittelujärjestelmässäni sillä, että työstä tarjotaan palkkaa ja työsopimus) asiakaspalvelusta asiantuntijatehtäviin, ja tunteiden skaala on ollut näissä töissä yhtä laaja kuin elämässä ylipäätään: olen tuntenut (tunteiden tasa-arvoisen kohtelun nimissä aakkosjärjestyksessä) esimerkiksi ahdistusta, arvokkuutta, epätoivoa, epävarmuutta, iloa, innostusta, jännitystä, merkityksellisyyttä, noloutta, pitkästyneisyyttä, rauhallisuutta, turhautuneisuutta, turvallisuutta, turvattomuutta, tyytymättömyyttä, vihaa, ylpeyttä. Kaikkia näitä olen tuntenut myös taiteilijana, mutta on lisäksi muutamia tunteita, jotka omassa kokemusmaailmassani liittyvät nimenomaan taiteilijan ammattiin: ne muhivat kehossani jatkuvasti taiteilijana toimiessani, mutta en muista juuri kokeneeni niitä muita töitä tehdessäni. Nämä tunteet ovat häpeä, kiitollisuus ja kateus.
Jos jokin tunne on läsnä taiteilijan arjessa lähes päivittäin, on se häpeä. Lista siitä, mitä kaikkea onkaan mahdollista hävetä, venyy pitkäksi. Kenties syvimmät häpeän tunteet koen oman taiteellisen työni äärellä: valmiit teokset hävettävät, omat taiteelliset ideat ja niiden muotoilu kömpelösti apurahahakemuksiin hävettää. Hakemuksia seuraavat hylkäysviestit hävettävät, ja hylkäysviesteistä seuraavat toimeentulovaikeudet hävettävät. Ryhtyessäni taiteilijaksi olen tehnyt komean luokkalaskun hyvin toimeen tulevasta keskiluokasta korkeakoulutettuun mutta rutiköyhään prekariaattiin, ja se hävettää. Oman työn markkinointi ja itseni esiin tuominen jonkinlaisen uran luomiseksi hävettää. Lukiessani toistuvasti lehdistä ja kommenttiketjuista, miten taide on tarpeetonta luksusta ja taiteen, eli myös minun työskentelyni, rahoittaminen perusteetonta taiteilijoiden boheemielämän tukemista, häpeän itseäni ja ammattiani, vaikka olen kyseisten mielipiteiden kanssa täysin eri mieltä. Lopulta myös oma häpeäni hävettää minua: miksi en ole sellainen tasapainoinen ihminen, joka antaisi tällaisten asioiden vain lipua ohitseen ja porskuttelisi iloisesti taiteilijanurallaan eteenpäin?
Sellaisia iloisia porskuttelijoita vain näyttää olevan harvassa. Riikka Kontio on tutkinut kuvataiteilijan opinnäytteessään (Kontio, 2023) häpeän kokemuksia kuvataiteilijoiden keskuudessa, ja Kontion toteuttamaan kyselytutkimukseen vastanneista valtaosa, noin 85 %, oli kokenut häpeää työssään. Tutkimukseen vastanneille häpeää aiheuttivat, lohdullisesti, täsmälleen samat asiat kuin itsellenikin: esillä oleminen ja itsensä markkinointi, omaan osaamiseen kohdistuvat epäilyt, omat teokset ja teosideat, apurahojen hakeminen ja torjutuksi tuleminen, köyhyys, ammatinvalinta itsessään ja siihen liittyvä ymmärryksen ja arvostuksen puute. Kontio toteaakin, ettei häpeä taiteilijan ammatissa ole yksilön valuvika vaan rakenteellinen ongelma: ammatissa toimimiseen kuuluu runsaasti häpeää laukaisevia tekijöitä, kuten esillä olemista, kilpailua, vertailua ja torjutuksi tulemista. Jos rakennamme jonkin ammatin todellisuuden tällaiseksi, on turha ihmetellä, jos ammatissa toimivat kärsivät kroonisesta häpeästä.
Toinen vaikea tunne, joka kumpuaa taiteilija ammatin rakenteista, on kiitollisuus. Kiitollisuus mielletään usein mukavaksi tunteeksi: onhan hauskaa tuntea kiitollisuutta kohdalleen siunaantuneista hyvistä asioista ja listata niitä kiitollisuuspäiväkirjaan iltaisin. Taiteilijana kokemani kiitollisuus ei vain ole tällaista voimaannuttavaa laatua vaan lievästi pakonomaista kiitollisuutta, jota tunnetaan asioista, joiden pitäisi olla itsestäänselvyyksiä eikä erityisen kiitollisuuden aiheita. Tämä liittyy varsinkin työtilaisuuksiin ja rahoitukseen, jotka ovat kilpailtuja ja siksi kiitollisuuden tunteen laukaisevia, kun sellainen lankeaa omaksi osaksi. Saan tilaisuuden tehdä työtäni, ja siitä jopa maksetaan minulle!
Antti Nylén (2018) kutsuu Häviö-teoksessaan poleemisesti itseään, apurahoja hakevaa kirjailijaa, kerjäläiseksi ja huomauttaa jakavansa kadulla kerjäävien ”kollegoidensa” kanssa tunteen siitä, että molemmat ovat pakotettuja kiitollisuuteen. Pidän apurahojen hakemisen vertaamista kerjäläisyyteen monella tavalla huonona (oman, lämpimän kodin sisällä kärvistellyn kärsimykseni vertaaminen kadulla kerjäävän kärsimykseen tuntuu sentään jokseenkin liioitellulta, ja apurahan rinnastaminen kerjäläiselle annettuihin almuihin antaa ymmärtää, että apurahat olisivat hyväntekeväisyyttä, mitä ne eivät ole) mutta tunnistan hyvin Nylénin sanoittaman kokemuksen pakotetusta kiitollisuudesta. Se on ahdas tunne siitä, että on oltava hirvittävän kiitollinen aivan kaikesta riippumatta siitä, kuinka pientä tai mitätöntä se on verrattuna kenen tahansa palkansaajan osaksi lankeaviin palkan tai sosiaaliturvan kaltaisiin itsestäänselvyyksiin – ja lisäksi julistettava kiitollisuuttaan suureen ääneen. Konkreettisimmin tämä näkyy Nyléninkin mainitsemassa vaatimuksessa kiittää rahoittajiaan julkisesti aina kuin mahdollista, esimerkiksi rahoitetun teoksen viestintämateriaaleissa. Samalla kun pidän vaatimusta aivan kohtuullisena, on tiedostettava, ettei useimmissa muissa ammateissa toimivien tarvitse tehdä niin, vaikka heille maksetaan palkkaa heidän työstään. Lukijani – jos satut olemaan palkansaaja – pysähdytkö joka kuukausi palkkapäivänäsi tuntemaan tietoisesti kiitollisuutta siitä, että työnantajasi on tässäkin kuussa päättänyt maksaa sinulle palkkaa? Laaditko suurieleisen somepostauksen, jossa kerrot, miten et voi uskoa onneasi siitä, että olet juuri saanut kuukauden palkan?
En pidä kiitollisuutta huonona asiana ja olen aidosti kiitollinen kaikesta taiteilijana saamastani rahallisesta tuesta. Mutta sanon vain tämän: on myös väsyttävää olla korostetun kiitollinen asioista, jotka muissa ammateissa ovat itsestään selviä. Kuin asuisi kaupungissa, jonka ainoasta kahvilasta on pääsääntöisesti kahvi loppu, ja ne harvat kerrat kun sitä sitten on, kahvilanpitäjä vaatii laatimaan ylistävän arvion kuppilastaan, tai et ole sinne enää jatkossa tervetullut.
Viimeinen käsittelemäni tunne – kateus – liittyy edellisiin, koska sen lähde on osittain sama: kilpailu. Taiteilijana toimiminen, jos se nyt ei vielä ole tullut selväksi, ei vain sisällä kilpailua vaan perustuu kilpailulle. Tämä ei ole mikään luonnonlaki; taiteilijan ammatin rakenteet voisivat olla muunkinlaiset, esimerkiksi sellaiset, jotka eivät pakottaisi taiteilijoita kävelemään toistensa yli niukoista resursseista kilpaillessaan. Mutta tällä hetkellä on näin: jotta taiteilijana toimiminen on mahdollista, tarvitaan rahaa ja tilaisuuksia työn esille panemiseen, siis näyttelytilaisuuksia, esiintymistilaisuuksia, kustannussopimuksia, kiertueita. Kaikista näistä käydään kilpailua (usein omia ystäviä ja kollegoita vastaan), jonka päätteeksi harvat saavat jotain ja suuri osa kilpailuun osallistuneista ei mitään. Koska taiteilijat ovat ihmisiä, joilla on ihmisen tunteet, harvassa lienevät ne, jotka eivät tuntisi kateutta kilpailussa menestyneitä kollegoitaan kohtaan, jos itse on jäänyt ilman.
Kateudesta puhutaan taiteilijoiden kesken hämmästyttävän harvoin ottaen huomioon, miten yleistä sen täytyy olla. Ehkä tunnetta pelätään, ehkä siitä(kin) koetaan häpeää. Kateus mielletään usein jotenkin alhaiseksi tunteeksi, jota tuntevat vain huonot ihmiset, ja kuka nyt sellainen haluaa olla? Voin nyt kuitenkin omalta osaltani kertoa, siltä varalta että se jotakuta lohduttaa tai auttaa tunteen kanssa eteenpäin: tunnen kateutta usein, mutta en itse pidä tunnetta kovin häiritsevänä tai vaivalloisena. Se tuntuu varsin luonnolliselta ottaen huomioon alan, jolla toimin, enkä pidä itseäni mitenkään viallisena kateuden ailahdusten tähden. Pikemminkin olisi kai huolestuttavaa, jos en tuntisi lainkaan kateutta, kun joku muu saa jotain, mitä minäkin olen tavoitellut. Sehän kertoisi siitä, etten enää välitä senkään vertaa.
Siinä missä edelleen etsin tapoja elää taiteilijuuden esiin lietsomani häpeäni kanssa, kateudesta on tullut minulle lähes ystävä – ei ehkä kovin lämmin tai läheinen sellainen, mutta avulias. Kateuden voi valjastaa toiminnaksi, sillä se kertoo usein tarkasti, mihin suuntaan itsekin haluaisi mennä. Oma kateuteni lauhtuu hirviöstä säyseäksi pehmoeläimeksi, kun ymmärrän nöyrtyä ja alkaa tehdä jotain konkreettista sen eteen, että voin itsekin saavuttaa niitä asioita, joita muilta kadehdin. Muistelen saaneeni ensimmäisen apurahani erityisen pahan kateuskohtauksen seurauksena huomattuani erään etäisen tuttuni saaneen kyseisen apurahan. Päätin hakea apurahaa seuraavalla kerralla itsekin lähinnä kateuteni motivoimana ja sain sen. Ei mikään jalo tarina, mutta hyväksyn ajoittaisen alhaisuuteni niin kauan kuin en käytä sitä muita vastaan.
Lopuksi, jauhettuani hyvän tovin tunteistani, onkin hyvä puhua siitä, miten ongelmallista tunteista puhuminen omalla tavallaan on – erityisesti silloin, kun puhutaan yhteiskunnallisten ja rakenteellisten ongelmien yksilössä herättämistä tunteista. Kaikki tässä kirjoituksessa kuvaamani tunteet tuntuvat yksilön ruumiissa – esimerkiksi minun kehossani –, mutta on ymmärrettävä, että niiden lähde on rakenteellinen eikä henkilökohtainen. Taiteilijan ammatissaan kokema häpeä tai kateus ei johdu siitä, että hän on erityisen herkkä tuntemaan häpeää ja kateutta, vaan siitä, että ammatin realiteetit kutsuvat kenessä tahansa esiin näitä tunteita.
Pahimmillaan tunnepuheeseen keskittyminen johtaa siihen, että yksilöitä ohjataan hallitsemaan ja muokkaamaan omaa tunne-elämäänsä, jotta he selviäisivät paremmin olosuhteissa, jotka heidän pahan olonsa tuottavat – eikä olosuhteille näin ollen tarvitse tehdä mitään. Helsingin yliopiston tutkijat (Brunila ym., 2023) kirjoittavat blogissaan, miten nuorten pahoinvoinnin vähenemiseen tähtäävä tunnetaitojen opetus on ongelmallista, jos samalla jätetään huomiotta se, että pahoinvoinnilla on lukuisia yhteiskunnallisia syitä, kuten vaikkapa köyhyys, rasismi tai eriarvoisuus. Kun pahoinvointiin puututaan pyrkimällä muokkaamaan pahoinvoivien nuorten tunne-elämää eikä olosuhteita, joissa he elävät, vastuu sekä huonosta olosta että sen lieventämisestä sysätään nuorten itsensä syliin. ”Tunnepuheen myötä ongelmat, jotka liittyvät rakenteisiin, eriarvoisuuteen ja valtaan, jäävät huomiotta. Tai jos ne huomioidaan, niitä pyritään ratkaisemaan yksilön psykologisina ajateltujen ominaisuuksien ja olemuksen muuttamisen avulla”, tutkijat kirjoittavat.
Sama pätee taidealaan. Ongelmat eivät korjaannu pelkästään sillä, että taiteilijat opetetaan käsittelemään paremmin ammattiin liittyviä vaikeita tunteitaan. Yksilö voi saada paremmista tunnetaidoista apua, kuten olen itsekin saanut, mutta ainoa todellinen ratkaisu on alkaa muuttaa niitä rakenteellisia seikkoja, olosuhteita, jotka pahoinvointia aiheuttavat. Taidealalla pahin ankeuttaja ja suurin ongelma on mielestäni puutteellisten resurssien aiheuttama kilpailu, jossa suurin osa väistämättä häviää. Kuka pystyy tekemään mieleltään hyvinvoivana ja kukoistaen työtä, josta valtavan suuri osa on häviämistä?
Koska en voi noin vain vaikkapa taikoa taiteen resursseja suuremmiksi, olen aloittanut henkilökohtaisen taistelun kilpailua vastaan ryhtymällä niin solidaariseksi ja kilpailuhengettömäksi kuin suinkin. Autan mielelläni kollegoita hakemuksissa ja sparraan ideoita aina, kun se on ajan ja jaksamiseni puolesta mahdollista. Jaan tietoa työ- ja rahoitustilaisuuksista miettimättä, kärsivätkö omat mahdollisuuteni, jos hakijamäärä sen myötä lisääntyy. Olen yksinkertaisesti päättänyt toimia tällä alalla jonkinlaisesta yltäkylläisyyden periaatteesta: autan muita eteenpäin aina kun pystyn ja kieltäydyn ajattelemasta, että se olisi minulta mitenkään pois. Jos ei mitään muuta, ainakin se tuntuu hyvältä.
Lähteet:
Brunila, Kristiina ym.: Nuoret haluavat puhua tunteista vai annetaanko nuorille mahdollisuuksia puhua mistään muusta? Blogi-kirjoitus. Helsingin yliopisto, 2023. https://blogs.helsinki.fi/futuredproject/2023/03/31/nuoret-haluavat-puhua-tunteista-vai-annetaanko-nuorille-mahdollisuuksia-puhua-mistaan-muusta/
Riikka Kontio: Taas saa hävetä : taiteilijan häpeä laimenee hyväksyvällä kohtaamisella ja ammatissa toimimisen edellytyksiä parantamalla. Opinnäytetyö, kuvataiteilijan AMK-tutkinto. Turun ammattikorkeakoulu, 2023. https://www.theseus.fi/handle/10024/815339?show=full
Antti Nylén: Häviö. Kosmos, 2018.
Muut Taiteilijaelämää-kirjoitussarjan artikkelit:
Minä häpesin että olen köyhä, tulin ulos kaapista, kaappi-köyhä harvemmin ilmaisee ääneen, että on köyhä ja ylpeä siitä. Pride, köyhä, on voittanut häpeän jota köyhyyden, seksuaalisen tai sukupuolisen häpeän ylle on kaadettu vuosisatojen ajan ja kaadetaan yhä.
#köyhienelämälläonväliä
Minussa nostaa häpeää esiin se, miten syvästi tämä artikkeli resonoi, miten paljon tunnistan näitä samoja ajatuksia, tunteita ja tunnelmia itsessäni ja miten aralta tuntuu jakaa tämä (saatikka sitten sanoittaa näitä asioita itse.)
Lämmin kiitos kun kirjoitit näin suoraan tästä olennaisesta ilmiöstä taiteilijan elämässä.