Positiivisen tylsyyden ylistys
Taiteen kehollista katsomista käsittelevässä artikkelisarjassani on tähän mennessä vaellettu taidenäyttelyssä ja uppouduttu taideteoksiin kaikin aistein. Tässä sarjan viimeisessä artikkelissa hidastetaan, pysähdytään ja viivähdetään teosten äärellä pidempään – jopa (positiiviseen) tylsyyteen asti.
Maineeltaan ankealla tylsyyden tunteella on nimittäin hyvätkin puolensa. Runoilija Kenneth Goldsmith tekee eron tylsän tylsyyden (boring boring) ja mielenkiintoisen tylsyyden (unboring boring) välille: Tylsä tylsyys on pakotettu tila, jossa ihminen ei haluaisi olla ja joutuu tekemään asioita, joita ei halua tehdä. Mielenkiintoinen tylsyys taas on Goldsmithin mukaan vapaaehtoista antautumista jollekin hitaalle ja pitkäveteiselle, josta juuri tuon antautumisen ja tylsyyteen heittäytymisen myötä paljastuu yleensä jotain hyvin mielenkiintoista. Tässä kirjoituksessa ollaan mielenkiintoisen tylsyyden äärellä.
Uskokaamme Goldsmithiä, koska taiteellisen työnsä puolesta häntä voi pitää suoranaisena positiivisen tylsyyden asiantuntijana: runoilija on tunnettu menetelmällisistä, toistoa ja kopiointia hyödyntävistä, äkkiseltään tylsän kuuloisista kirjallisista teoksistaan. Tunnetuin niistä lienee 900-sivuinen kirjallinen teos Day (2003), joka koostuu The New York Times -sanomalehden yhden päivän numerosta sanasta sanaan jäljennettynä. Sekä teos että sen kirjoittamisen prosessi – paperilehden kopiointi sana kerrallaan käsin tietokoneelle naputtelemalla – kuulostavat kenties pitkäveteisiltä, mutta Goldsmithin mukaan kumpikaan ei ole sitä. Kun jotain tekee vapaaehtoisesti, keskittyneesti ja uppoutuen, tylsyydestä tulee varsin mielenkiintoista. Olen itse performanssitaiteilijana sekä esittänyt että todistanut tuntikausien pituisia teoksia, joissa tapahtuu lopulta hyvin vähän. Voin vakuuttaa, että jos vain tekee päätöksen esimerkiksi seurata jotain teosta monta tuntia, tulee kokeneeksi jotain, joka todella on unboring boring: vapaaehtoista pitkäveteisyyttä, jossa aika alkaa venyä ja vanua, huomiokyky herkistyy ja äärimmäisen mielenkiintoisia asioita alkaa tapahtua.
Entäpä miten tämä liittyy kuvataiteen kokemiseen? Tutkimusten mukaan näyttelyvieraat eivät ehdi teosten äärellä liiemmin tylsistyä: yksittäisiä taideteoksia tarkastellaan keskimäärin noin puolen minuutin verran. En tiedä, kertooko tämä jotain minusta, ajastamme vai kenties molemmista, mutta havainnot taidenäyttelyistä herättävät kyllä epäilyksen, tarkastellaanko teoksia nykyään näinkään pitkään. Usein näyttelyt eivät käytännön olosuhteillaan varsinaisesti myöskään kutsu kävijää viivähtämään teosten äärellä tämän pidempään: varsinkin museonäyttelyt saattavat olla niin runsaita, että pelkkä teosten määrä pakottaa rajoittamaan yksittäisen teoksen tarkasteluun käytettyä aikaa (jos tavoitteena on nähdä kaikki teokset), suosituissa näyttelyissä ihmisvirta kuljettaa mukanaan omassa rytmissään eikä viipyilyyn kannusta sekään, että usein näyttelyissä esimerkiksi istuimia on tarjolla niukasti.
Teosten katseluun ja niiden tekemiseen käytetyn ajan välillä on suuri ristiriita. Kaikki teokset ovat omanlaisiaan, mutta tyypillisesti taiteilija viettää pitkiä aikoja yhtä teosta tehden: kokeillen, korjaten, tutkien, pohtien, uudelleen tehden. Miten puolessa minuutissa voisi saada kiinni pienestä osastakaan kaikista niistä kerroksista, joita taiteilijat teoksiinsa upottavat? On aika hidastaa ja alkaa viipyillä taideteosten äärellä.
Taidemaailmassa vaikuttaa jo slow art -liike, joka kannustaa taiteen kokijoita pysähtymään teosten äärelle tietoisesti pidemmäksi aikaa. Venyttämällä yhden teoksen äärellä vietettyä aikaa esimerkiksi viiteen tai jopa viiteentoista minuuttiin teoksesta huomaa väistämättä paljon sellaista, joka lyhyellä vilkaisulla tai puolenkin minuutin tarkastelulla jäisi huomaamatta. Säveltäjä John Cage on tunnetusti sanonut: “If something is boring after two minutes, try it for four. If still boring, then eight. Then sixteen. Then thirty-two. Eventually one discovers that it is not boring at all.” Slow art tekee tämän Cagen havainnon todeksi. Mitä pidempään ja huolellisemmin taideteosta katsoo, sitä enemmän näkee.
Seuraavaksi ehdotan hidasta tapaa kokea taidetta, joka on läheistä sukua slow artille, mutta lähestyy sitä hieman erilaisesta, keholliseen kokemukseen ankkuroituvasta näkökulmasta. Kutsun omaa versiotani tuttavallisesti hitaaksi hengailuksi taideteoksen kanssa. Kuten slow art, se perustuu sille, että yhden teoksen kanssa antaudutaan viettämään tavallista pidempi aika – kuinka pitkä, se riippuu sinusta itsestäsi. Siinä missä slow art usein ehdottaa tämän ajan käyttämistä taideteoksen tietoiseen tarkasteluun eri näkökulmista, ehdottamani hidas hengailu keskittyy ennemminkin paikan ja ajan jakamiseen teoksen kanssa kehollisesti.
Näin hengailet hitaasti taideteoksen kanssa:
- Valitse yksi taideteos ja päätä etukäteen, kuinka kauan aiot hengailla sen kanssa. Valitse aika, joka on selkeästi pidempi kuin mitä normaalisti katselet teoksia ja tuntuu ajatuksena hieman haastavalta, mutta ei ylivoimaiselta tai ahdistavalta. (Esim. 5, 10 tai 15 minuuttia.) Laita kännykän tai kellon ajastin hälyttämään ajan loputtua.
- Asetu mahdollisimman mukavasti tarkastelemaan teosta. Hengailuhetken voi suorittaa istuen tai seisten, ja tarkastelupaikkaa ja -asentoa voi myös vaihtaa hengailun aikana.
- Rauhoitu hetkeen kehosi kautta. Hengitä muutama kerta pidempään ja syvempään. Kiinnitä huomiosi hetkeksi jalkapohjiisi ja siihen, miten ne lepäävät lattialla ja lattia kannattelee niitä ja sinua. Huomaa, että juuri tällä hetkellä olet turvassa. Voit myös katsoa ympärillesi ja todeta omin silmin, ettei mikään vaara uhkaa sinua. Voit siis keskittyä tarkastelemaasi teokseen ja omaan kokemukseesi.
- Anna katseesi vaeltaa vapaasti teoksessa. Sinun ei tarvitse tulkita, ymmärtää tai analysoida sitä. Voit vain katsella, ilman erityistä päämäärää.
- Huomioi, mitä sinussa tapahtuu teosta katsellessasi ja miltä se tuntuu kehossasi. Miltä tuntuu löytää teoksesta jotain uutta, mihin et aluksi kiinnittänyt huomiota? Jos alat tylsistyä ja tulla rauhattomaksi, miltä se tuntuu? Jos ajatuksesi lähtevät harhailemaan teoksesta muille poluille, voit vain huomata sen ja palauttaa huomiosi sitten tietoisesti takaisin teokseen.
- Kun aika on lopussa, palaa hetkeksi mielessäsi siihen, miten näit teoksen hengailuhetkesi alussa. Miten kokemuksesi teoksesta on muuttunut?
Hidas hengailu ja sen tuottama tietoinen, ihmisen itsensä etukäteen hyväksymä positiivinen tylsyys ovat omiaan virittämään aivot taajuudelle, jossa teoksessa on mahdollista nähdä uusia puolia. Tutkimusten mukaan tylsyys toimii ihmiselle signaalina, joka viestittää, että on aika etsiä uusia ärsykkeitä ja kokemuksia. Päättäessään tietoisesti tylsistyä taideteoksen seurassa tietyn ajan ihminen tulee kieltäneeksi itseltään mahdollisuuden etsiä uusia ärsykkeitä poistumalla teoksen ääreltä ja hakemalla niitä joko muista teoksista tai kokonaan näyttelyn ulkopuolelta. Yhden taideteoksen äärellä sitkeästi hengailevan ihmisen aivojen on siis pakko alkaa etsiä kaipaamiaan ärsykkeitä tarkastelun kohteena olevasta taideteoksesta. Oma kokemukseni on, että kun teoksen äärellä lempeästi pakottautuu viettämään pidemmän ajan kuin oikeastaan haluaisi tai tuntuisi helpolta ja mukavalta, lopulta tilanteen tylsyyttä aluksi protestoivat aivot rentoutuvat ja kohdistavat huomionsa uteliaana teokseen. Teoksesta alkaa pompata esiin värejä, hahmoja ja tekstuureja, joita aluksi ei ole huomannut lainkaan. Löytämisen ilo on todellinen, ja lisäksi teos, jonka kanssa on viettänyt pidemmän ajan ja katsellut sitä oikein tarkasti, alkaa tuntua läheiseltä, kuin ystävältä. Taideteoksen äärellä tietoisesti tylsistyvä ihminen saakin tilaisuuden kohdata sekä itsensä, teoksen että välillisesti teoksen tehneen taiteilijan. Filosofi Alva Noën sanoin: ”[T]ylsistyminen on eräänlainen lahja, jonka taide antaa meille.”
Kirjoituksen lähteinä ja inspiraationa on käytetty seuraavia kirjoituksia ja artikkeleita:
Bench, Shane W. & Heather C. Lench. On the Function of Boredom. Behavioral Sciences 3, no. 3: 459-472. 2013.
Goldsmith, Kenneth. Being Boring.
Moisio, Saara & Anna Ovaska & Pii Telakivi. Organisoitumisen omituiset tavat: tottumukset, taide ja tylsistyminen – Haastattelussa Alva Noë. Niin&Näin 2/2019, s. 7–14.
Noë, Alva. The Opportunity of Boredom. NPR, 18.3.2012.
Talbot, Margaret. What does boredom do to us – and for us? The New Yorker, 20.8.2020.
Artikkeli on neljäs ja viimeinen osa taiteen kehollista kokemista käsittelevää artikkelisarjaa. Muut sarjassa julkaistut artikkelit:
Villiinny vaeltamaan taidenäyttelyssä!
Artikkelisarjan kirjoittamista tukee Suomen Taideyhdistys.
