Peelan levynjulkkarikeikka Suistolla
En ole jazz-ihmisiä. Vai olenko sittenkin?
Naistenpäivän käännyttyä iltaan, hiippailin Suistolle tarkoituksenani väijyä jazz-musiikkia. Ensinnäkin
tunnen tarvetta lausua sanan hyvin painokkaasti DZÄÄZZZ ja toiseksi, olen useasti väittänyt, että minä
en ole sitten jazz-ihmisiä. Mitä ne sellaiset sitten ovatkaan, en tiedä, mutta tunnustan että kannoin
mukanani ennakkoluuloja, kun asettelin ahterini Suiston sohvaan. Olin tutustunut illan esiintyjään
etukäteen lukemalla hieman taustoista ja kuuntelemalla pari kappaletta Spotifysta. Dzäääzziähän se,
sellaista mukavan soljuvaa ja tylsää liruttelua. Tai niinhän minä luulin, mokoma kaavoihini kangistunut
turnipsi, enkä lainkaan osannut odottaa mitä tuleman piti.
Ensimmäinen reaktioni, Peelan astuessa lavalle, oli että herranen aika miten nuoria he ovat. Ja heti
perään, ensimmäisen kappaleen alettua, herranen aika miten taitavia. Oli siis alusta asti selvää, että
nämä henkilöt ovat huipputaitavia instrumenttiensa kanssa ja lisäksi kokeneita, rentoja esiintyjiä. Minua
ilahdutti suuresti paitsi se hieno soitanta, myös se dynamiikka mikä lavalla soittajien välillä vallitsi. Heillä
näytti olevan hauskaa ja hyvin pian havaitsin, että niin oli minullakin, vaikka en muka ollut mikään jazz-
ihminen.
Musiikki, joka ei siis ollut lainkaan sitä, mitä ajattelin ahdasmielisesti jazzin tarkoittavan, oli
mukaansatempaavaa, välillä hillitöntä, välillä kaunista ja aina välillä suorastaan riemastuttaviin sfääreihin
kohoavaa revittelyä. Kappaleet oli aseteltu settiin, sillä tavalla ovelasti, että jokainen pääsi vuorollaan
loistamaan ja näyttämään miten hävyttömän hienosti instrumenttinsa hallitseekaan. Minä siis sain
oppitunnin siitä, miten laaja kirjo musiikkia mahtuu jazz-sateenvarjon alle. Kappaleet leijailivat välillä
hyvin romanttisissa, ehkä jopa lemmenlaivan yökerho -tyyppisissä tunnelmissa, sitten korvani tavoittivat
hilpeitä, Super Mariomaisia pelikonesoundeja, jotka kitaran kanssa muodostivat törkeänhienon
kokonaisuuden. Ja sitten läpsähtikin kerrassaan lanteisiinmenevä funktyyppinen boogie ilmoille. Ja kyllä,
sisäinen jazz-ihmiseni rynnisti esiin ilakoiden.
Musiikillinen ilotulitus ja instrumenttiakrobatia olivat jo luku sinänsä, vaikuttuneena väijyin ja karkeloin
hillitysti istuma-asennossa, mutta sitten tuli vokalistin vuoro revitellä raivokkaasti. Tunnustetaan taas heti
alkuun, että en ole ollut lainkaan sen perinteisen jazz- laulannan ystävä, sen, jossa luritellaan
dibediduududuu- tyyppisiä sanoja. Arvannette varmaan, että sain syödä sanani tässäkin suhteessa. Maja
Mannila sooloili välillä häkellyttävissä korkeuksissa, saaden kuulijan miettimään (tai ainakin minut) että
jos tuosta vielä mennään ylöspäin, siirrytään ultraääniosastolle, eikä sitä kuule enää kuin lepakot.
Huikeista, lähes kirkaisuiksi tiivistyneistä korkeuksista sukellettiin taas matalampiin nuotteihin, tarkasti ja
taitavasti. Toki myös yleisö otettiin mukaan stemmoihin ja se, jos mikä, oli ilahduttavaa osallistamista.
Kokonaisuudessaan keikka oli siis loistava. Ennakkoluuloni ja jähmeät käsitykseni jazzista liiskattiin,
soitanta oli sujuvaa, virtuoosimaista ja mukaansatempaavaa. Saksofonia soittanut nuori mies muistutti
elävästi omaa poikaani, joten saatoin projisoida äidillisiä tunteitani häneen ja taputtaa erityisen kovaa
soolojensa jälkeen, mutta ansaitut aplodit nekin olivat. Soitanta myös loppui inhimilliseen kellonaikaan,
mikä keski-ikäistä kulkijaa ilahdutti myös, vaapuin korvat tyytyväisinä kohti kotiani jo iltakymmenen
tienoilla. Se oli kaiken kaikkiaan loistokas tapa päättää naistenpäivä.
Peelan musiikki voit kuunnella mm. täältä.
