Nouseeko iho kananlihalle, kun John Williamsin säveltämä Tähtien Sota -musiikki alkaa raikaamaan täpärien tilanteiden ratkettua ja hyvien jäädessä voitolle? Tai kun suurvalta jälleen kerran on pelastunut kurjien kelmien hyökkäykseltä ja pääpari pääsee syleilemään toisiaan kaiken ollessa jälleen hyvin, sinfoniaorkesterin – ja vaikkapa uljaan käyrätorvisektion soittaessa sankarillista teemaa?

Itse ainakin nostan käden pystyyn. Monesti juurikin musiikki saa suurimmat emootiot aikaan elokuvia katsoessa, tunnetilojen vahvistuessa vielä entisestään tarkkaan harkitun ja taidokkaasti sävelletyn musiikin soidessa. Oli kyse sitten sankarillisuudesta, surusta tai kiintymyksestä.

Samankaltaisia tunnelmia tulee vaikkapa Richard Wagnerin oopperoiden huippuhetkillä, kuten esimerkiksi Valkyyria-oopperan loppukohtauksen alkaessa. 

Wagnerin kohdalla tietysti vaikuttanee jo se, että olen useampiakin kertoja ollut teosta esittämässä ja tiedän, mitä on odotettavissa. Yleisössä istuessa lisäfiilistä tuo myös se, että matka on kestänyt lähemmäs viisi tuntia ja tähän hetkeen on jo valmistauduttu. Mutta uskoisin silti, että Wagnerin mestarillinen orkesterin käsittely ja nimenomaan huippukohtien rakentaminen sykähdyttäisi kyllä monia muitakin, vaikka ei teos tuttu olisikaan. Näitä esimerkkejä on paljon, ja useimmiten ne ovatkin suuren yleisön suosikkeja, suuria kuorokohtauksia oopperoista, sotaisia marsseja tai vaan erityisen juhlallisia hymnejä.

Meiltä Hauhon musiikkijuhlilta on toivottu juttua, jossa puitaisiin hieman musiikin – varsinkin elävän musiikin kokemista.

Tämä blogijuttu mielessäni istuin hiljakkoin itsellenikin täysin uudenlaisen konsertin yleisöön: Edessä olisi amerikkalaisen kulttisäveltäjä Morton Feldmanin (1926-1987) teos viululle ja jousikvartetille. Muuta konsertissa ei esitettäisikään, sillä kestoa tällä yhdellä ainoalla teoksella olisi noin kaksi tuntia ja vartti – ilman taukoa – hyvin, hyvin minimalistista ja jopa monotonista, hiljaista musiikkia. Siispä päätin oikein erityisesti keskittyä havainnoimaan tuntemuksiani ja hieman tarkkailemaan muutakin yleisöä tämä mielessä.

Itse asiassa juurikin tämä yhteisöllisyys on mielestäni yksi tärkeä osa konserttikokemusta. Toki joskus voi olla hienoa kuunnella musiikkia lähes omassa rauhassa, mutta omasta mielestäni se, että parhaimmillaan yli tuhat ihmistä on keskittynyt ja hiljentynyt saman asian ympärille, on jo itsessään merkittävä hetki, mitä ei tule alvariinsa koettua.

Toinen tärkeä asia on nimenomaan keskittyminen. Feldmanin teosta kuunnellessa havahtui siihen, miten nopeasti oman havainnointikyvyn mittakaava kalibroituu. Kun kuuntelee vaikka muutamankin minuutin keskittyneesti hyvin toisteista musiikkia, pienikin variaatio edeltävään materiaaliin tuntuu hyvin voimakkaalta. Osana vaikkapa suurta romanttista sinfoniaa tällaista ei edes huomaisi. Parhaimmillaan tätä teosta kuunnellessa pääsi hieman samaan kuin vaikka meditaatioharjoituksissa – riittävän pieneen asiaan keskittymällä alkoi muu maailma unohtua mukavalla tavalla.

Joskus taas kuunnellessa lähtee ajatus laukkaamaan, ja mielen täyttävät erilaiset loistavat ideat, joiden toivoisi pysyvän muistissa myös konsertin jälkeen. Vaikka keskittyminen ei kohdistukaan pelkkään musiikkiin, ei mielestäni tässä ole mitään väärää. Musiikki toimii katalysaattorina ja stimuloi sekä inspiroi. Näin voi tapahtua myös toiseen suuntaan, kun joutuu tai pääsee hektisen päivän jälkeen pysähtymään ja hiljentymään. Aika usein nimittäin alkaa konsertissa väsyttää. Eikä tässäkään ole mitään väärää. Joskus olen ollut aivan huikean hienossa konsertissa, mutta uni on hetkeksi vienyt voiton. Jälleen ajattelen, että miksi ei nauttisi tästäkin? Jotkut kuuluisat muusikotkin ovat sitä mieltä, että nukahtaminen hetkeksi konsertissa on suorastaan hyvä asia.

Tässä esimerkiksi yksi kiinnostava blogikirjoitus aiheesta: Is Sleeping Through a Concert Bad?

Joskus taas konsertista intoutuu niin, että ei meinaa tuolillaan pysyä. Tähän en ole itse löytänyt mitään yksittäistä syytä, joskus kyseessä on vaan musiikillisesti erityisen hieno ja elävä esitys, joskus vaikkapa solistin poikkeuksellinen taituruus, joskus taas teoksen sykähdyttävyys sinänsä: Olin joitakin vuosia sitten kuuntelemassa Kaija Saariahon Innocence-oopperaa, jälleen kerran pitkän ja uuvuttavan työpäivän jälkeen. Koska Saariahon musiikki on varsin hidastempoista perustuvaa, olin varma, että nukahdan heti kättelyssä. Toisin kävi, ooppera oli niin käsittämättömän koskettava ja riipaiseva, että istuin lähes pari tuntia juurikin tuolin reunalla täysin nauliintuneena siihen, mitä lavalla tapahtui. Toki tässä oli lisäaspektina näyttämöllisyys ja selkä tarina, mutta musiikin koskettavuus traagiseen tarinaan yhdistettynä oli kuitenkin se, mikä otti täysin pauloihinsa.

Itseänikin mietitytti pitkään se, että koenko hienon konsertin aina juuri oikealla tavalla? Sittemmin olen luopunut epäröinnistä ja katson, mitä esitys tuo tullessaan. Sen olen huomannut, että musiikin kanssa päivittäin ammattimaisesti tekemisissä ollessaan ovat juurikin kokemisen ääripäät voimistuneet. Saattaa olla nykyisin ehkä vähän hankalampi todella innostua jostain tulkinnasta, mutta sitten kun näin käy, on elämys entistäkin vahvempi. Ja silti aina koen, että konsertissa tai vaikka teatterissa käytyään on tyytyväinen siitä, että tuli lähdettyä. Näin sanoo myös moni muu, ja senpä takia esimerkiksi kausikortti tai vaan hyvissä ajoin hankittu lippu on hyvä varmistus sille, että tulee hieman väsyneenäkin lähdettyä kokemaan.

Konserttikokemuksia voi tulla hankkimaan vaikka Verkatehtaalle perjantaina 15.11. klo 19. Jos pitäisi arvata, luulen, että ainakin tulen ihailemaan vaivatonta laulamisen taituruutta ja varmasti myös Oskar Merikannon sävelet herättävät tunteita. Lavalla ovat tällöin baritoni Waltteri Torikka, pianisti Marko Hilpo sekä vain tässä konsertissa vieraileva jousitrio: Matti Koponen – Barbora Hilpo – Heini Laankoski.