Ohjeistettua taidetta harottavin pensselein, Kelyne Reisin maalauskurssi
Kuvataide on aina tarkoittanut minulle sitä, että kaivelen Lidlin tarjouslaarista ostamani akryylivärit
esiin ja sen kummemmin luonnostelematta tai suunnittelematta alan mäiskiä värejä kankaalle. Tai
totta puhuen, harvemmin se edes on kangas, pääasiassa käytän roskalavalta haalimiani
vanerilevyjä, jotka ovat vain hieman vääntyilleet kostuessaan syyssateiden armoilla. Taiteilu on siis
ollut mielivaltaista, itseilmaisua vailla suunnitelmaa tai logiikkaa, mielenmaisemien holtitonta
oksentamista pensselien välityksellä. Lopputulemat ovat myös olleet sen näköisiä.
Tiistaina 9.7. vaapuin taidekassini kanssa sitten kokeilemaan millaista taiteilu voi olla, kun saa
opastusta ammatti-ihmiseltä. Kyseessä oli Kaputa Ry:n järjestämä kaksipäiväinen maalauskurssi,
jossa residenssitaiteilija Kelyne Reis johdatteli innokkaita maalareita muotojen ja värien
maailmaan, brasilialaisittain. Liekehdin jo etukäteen, sillä Brasilia ja sen riehakkaat värit olivat
jättäneet minuun jälkensä jo vuosia sitten, kun visiteerasin sen kuumalla kamaralla
capoeiramielessä ja palattuani maalasin asuntoni turkoosiksi. Asettelin siis Lidl- maalini pöydälle,
harottavat pensselini purkkiin ja taideopetus saattoi alkaa.
Kelyne alusti opetuksen lupaamalla, että tänään katkaisisimme yhteyden aivojen ja käden välillä,
jolloin loisimme mielivaltaisia muotoja sen enempää niitä harkitsematta. Se oli yllättävän vaikeaa.
Käsi yritti väen vängällä tehdä paperiin hahmoja, varjostaa omenoita, muotoilla kasvoja ja
hahmotella kukkasia. Monta paperia päätyi hylkypinoon, ennen kuin kynä lopulta alkoi elää omaa
elämäänsä ja paperille hahmottui muotoja, pelkkiä kiemurtelevia viivoja, vailla sen tähdellisempää
merkitystä.
Tämän vaiheen jälkeen, valittiin muotoviidakosta puhuttelevin kohta, josta itse taideteos syntyisi.
Minun paperistani löytyi kuvio, joka muistutti sekä kysymysmerkkiä, että Neuvostoliiton lipusta
tuttua sirppikuviota ja siitä lähdin sitten mestariteostani hahmottelemaan.
Siirsin hahmotelman suurelle paperille kieli keskellä suuta ja ryhdyin pensselöimään
muodostuneita kenttiä tarkkaan mietityillä väreillä. Jos olisin ollut omin päin asialla, olisin lotrannut
vihreää sinne ja punaista tänne ja mustaa- oranssia- pinkkiä ja violettiakin koska miksei, mutta nyt
oltiinkin aivan eri meiningillä liikenteessä. Kelyne kertoi, millainen on tasapainoinen teos, miten
värit asettuvat toisiinsa nähden, minne sopii lämmin, minne kylmä ja miten värit kerrostuvat.
Mielenkiintoista, kerta kaikkiaan, vastustin menestyksekkäästi kiusausta heittäytyä holtittomaksi ja
toimin ohjeiden mukaan.
Kurssi tarjosi paljon ahaa-elämyksiä, oivalluksia ja aivan uusia ulottuvuuksia mitä kuvataiteeseen
tulee. Pensselihommissa olen parhaimmillanikin toki vain harrastelija, enkä Louvreen tahi
Ateneumiin teoksineni ihan lähiaikoina ole pyrkimässä, mutta ilahdutin itseäni suuresti
aikaansaannoksellani. Kirjoitin myös ylös Kelynen ohjeistukset ja kun seuraavan kerran otan
akryylivärini ja harottavat pensselini esiin, lukaisen tekstin läpi kertaalleen ennen kuin
mielenmaisema purskahtaa hallitsemattomana paperille.
Kun palasin kotiin toisen ja viimeisen kurssi-illan jälkeen, vesisateesta märkänä, raivokkaasta
pyöräilystä hikisenä, kaivoin repustani hieman ryttyisen teokseni ja säntäsin esittelemään sitä
mielitietylle kuin kolmevuotias konsanaan kerhopäivän jälkeen. En malttanut edes riisua
pyöräilykypärääni, oioin ruttuista maalausta siinä naama hikisenä, pää vettä valuen ja selitin
liekeissäni miksi missäkin kohtaa oli mitäkin väriä ja miksi juuri tämä kuvio on tässä ja arvaa mitä
Kelyne sanoi, ja sitten ja sitten ja sitten. Mielitietty totesi, että se kurssi oli varmaankin oikein hyvä
kurssi. Se oli.
