Punahilkka

Hämeenlinnan Linja-autoaseman kulttuuritilassa esitettiin Kuninkaallisen Nukketeatterin kaksi lastennäytelmää, jotka olivat täysin erilaiset keskenään. Toinen iloinen mykkäelokuvan komediaa muistuttava puhuttu ja näyttelijöiden esittämä satu ja
toinen raastavan surullinen puhumaton ja yksinomaan nukketeatterinäytelmä.
Kummankin näytelmän lavastukset ja nuket olivat Kuninkaalliselle Nukketeatterille tyypillistä
niukkaa ja oivaltavaa tekoa. Näytelmät tulivat oikeuksiinsa kulttuuritilan pelkistetyssä
ympäristössä, joka täydensi katsomiseen keskittymistä ja oivaltavaa tarinankerrontaa.

Ensimmäinen näytelmä oli Susi ja Punahilkka, joka oli  riemastuttava kooste Hanhiemon satuaarteen tarinoista  maukkaasti soveltaen esitettynä. Näytelmän kehyskertomuksena isä ( Hannu Räisä) yritti saada poikaansa (Antti Kemppainen) nukkumaan ja iltatoimiin pleikkaripelin äärestä.

Monenlaista konstia sai käyttää saadakseen pojan pois näpyttelyn maailmasta, taustalla soi  tutunomainen pelidingelidong. Poika vetkutteli hyvillä tekosyillä isän ehdotuksia vastaan, vihdoin  Punahilkan punainen Spidermanin pukua muistuttava vaate sai pojan innostumaan iltasatuleikistä.
Rooleista kinasteltiin ja vuorosanoista käytiin keskustelua, mutta vihdoin poika innostui saadessaan suden roolin, jossa sai revitellä kaikki pikku ilkeydet. Punahilkka-nukke oli samalla perinteinen Punahilkka, mutta  vähän nykyaikaisella mausteella. Näytelmän riemua lisäsi iloinen mykkäelokuvamainen tunnelma musiikkeineen. Punahilkan ja suden kohtaaminen oli hykerryttävän hauska – “ei pidä kaikkia juttuja uskoa, minähän olen mukava susi, kukkiakin saat poimia”-  näin taivutteli susi Punahilkkaa.

Olen lukenut Hanhiemon satuaarretta, ensin omille lapsilleni sivut puhki ja se mitä jäi jäljelle olen lukenut viimeiset kolme vuotta lapsenlapselleni, joten kun lammaspaimen tuli kedolla vastaan, aloin odottaa jännittyneenä tarinan etenemistä. Paimenen kyläläiset olivat hykerryttävä ryhmä, noustessaan kukkulan takaa huutamaan paimenpojalle, joka tylsyydessään valitteli ammattiaan ja huvitteli metelöimällä -susisusi! Tässä kohdassa täytyy välihuomautuksena mainita, että Punahilkka-satu alkuperäisessä muodossaan onkin hiukan liian kuivakka, Kuninkaallisen Nukketeatterin versio on täydellinen tarina, johon kuuluvat useat suden seikkailut. 

Iso ja pieni yleisö hihkui riemusta, kun susi röyhtäili suupalojensa jälkeen ja esitteli urotekojaan ja myös tunsi syvää katkeruutta  muistellessaan seitsemän pienen kilin epäonnista syömistä.

Isoäiti oli varsin moderni henkilö, kaukana sadun pikku mummosta, rokkaavana nykyvanhuksena, soittaessaan Entisten nuorten sävellahjaan. Mummo tosin “sairastui” heti kun kuuli ovella olevan Punahilkan, mutta niinkuin tiedämme isoäiti tuli syödyksi. Suden sanailu isoäitinä oli huikean oivaltavaa ja pikkuisen piikikästä, kyytiä saivat terveellinen ruoka ja lääkityksen sivuoireet. Jossain siellä esiintyivät myös Sanna Marin ja Trump . Loppusanailu huipensi riemun ,kun isä ja poika palasivat osittain alkuperäisiin rooleihinsa, tosin vielä isä metsästäjänä ja poika sutena.

Kyllä tenaleidit olisivat olleet tarpeen, kun nauroin ampumaharjoituksia. Kaikkien aikojen siistein iltasatu, sanoi poika. Olen hänen kanssaan samaa mieltä. Käsikirjoittajien nokkelat oivallukset ja sutkaukset tekstissä saivat aikuisenkin kuulijan kihertelemään naurusta. 

Käsikirjoitus: Hanhiemon satukirjan pohjalta Hannu Räisä ja Antti Kemppainen

Ohjaus, nuket,

lavastus: Hannu Räisä

Näyttämöllä: Antti Kemppainen, Hannu Räisä

Musiikki: Antti Polameri

Puvut: Maija Hietala

Poika ja Korppi näytelmä

Tämä esitys sijoittui sodan runtelemaan kaupunkiin ja maahan jossain kaukana. Esityksessä ei ollut lainkaan vuorosanoja vaan sanoma tuotiin esiin muilla keinoin. Nuori poika asui yksin raunioituneessa talossa pommitusten ja vihollisen sotajoukkojen keskellä. Muu perhe oli  kadonnut sodan jalkoihin ja poika odotti toivorikkaana perheensä löytymistä. Muutoin hän eli ympäristössään niin normaalia elämää kuin vain voi: lämmitti uunia, valmisti ruokaa, nukkui ja heräsi. Välillä ilmahälytys varoitti pommikoneista ja panssarivaunuista. Jollain tavalla yksin asuvan pojan elämä muistutti toisesta kuuluisasta yksinäisestä lapsesta Peppi Pitkätossusta. Molemmat ovat olosuhteiden pakosta rohkeita ja hyvin yksinäisiä, perhettään kaipaavia, surumielisiä lapsia. Tarina oli alusta alkaen sielua raastava kuvaus selviytymisestä. Näytelmän sanattomuus pehmensi vaikutelmaa, enkä osaa kuvitella mitä siinä olisi puhuttu. Asiat saatiin ilmaistua täysin ymmärrettävästi ilman sanoja. 

Pojan perhe näyttäytyi kuin kuvastimessa ja sodan kauhut unenomaisesti. Sota ja kurjuus eivät olleet alleviivattuja eivätkä provokatiivisia. Näytelmä keskittyi pojan rohkeuteen ja voimaan, siihen, miten hän sinnittelee läpi kauhun ja epätoivon. Se oli tarina lapsen kyvystä löytää valoa pimeydessä. Esitys oli erityisen ajankohtainen tänä aikana, kun yhä useammat lapset joutuvat elämään sodan ja väkivallan keskellä. Se muistutti meitä siitä, kuinka tärkeää on nähdä lapsen näkökulma ja arvostaa heidän voimaansa selviytyä vaikeuksienkin läpi. Näytelmän keskiössä oli tarina, jossa pojan eteen tuli haavoittunut korppi, joka ei päässyt lentämään. Poika hoiti ja hoivasi linnun kuntoon. Heidän välilleen syntyi ystävyys ja luottamus. Näytelmän kaunis ja lämmin loppukohtaus  sai minut itkemään valtoimenaan.

Käsikirjoitus ja ohjaus: Antti Kemppainen

Lavastus: Hannu Räisä ja Antti Kemppainen

Näyttämöllä: Antti Kemppainen ja Hannu Räisä

Nuket, suunnittelu ja toteutus: Hannu Räisä

Sävellys: Antti Polameri

Äänisuunnittelu: Harri Neuvonen

Puvustus: Aino Käki

Kuvitus: Hannu Lipponen

Tarpeiston ja lavasteiden valmistus: Piritta Hannula, Joonas Nummela, Harri Neuvonen, Hannu Lipponen, Hannu Räisä ja Antti Kemppainen