Miltä taide tuntuu kehossa?
Koetko taidetta päälläsi vai kehollasi? (Unohdetaan tässä nyt yksinkertaisuuden vuoksi hetkeksi, että pää, aivot ja kaikki, mitä niissä tapahtuu, ovat tietenkin osa kehoa. Ruumiin ja mielen erottelu, kiitos vain filosofiystävämme Descartes ja kumppanit, on pinttynyt kieleen tavalla, jota tuntuu joskus vaikealta ylittää.) Tarkoitan: pyritkö taiteen äärellä ymmärtämään ja analysoimaan, vai antaudutko taiteen tuottamille aistimuksille ja tunteille?
Tunnustus: tarkkailen ihmisiä taiteen äärellä. Kyllä vain! Jos tunnet silmät selässäsi museossa, syyllinen saatan olla minä. En kuitenkaan tee tätä mitenkään arvottaen tai arvioiden, vaan suurella lempeydellä ja uteliaisuudella. On yksinkertaisesti kiehtovaa nähdä, miten ihmiset lähestyvät ja kohtaavat taidetta. Sopivasti olenkin valinnut itselleni ammatin ja työpaikkoja, joissa minulle suorastaan maksetaan tarkkailuharrastuksestani: työskentelen taiteilijana, jolloin pääsen todistamaan, miten ihmiset kohtaavat omia töitäni, ja lisäksi olen työskennellyt museoissa näyttelyvalvojana, oppaana ja taidekasvattajana. Voin muuten kertoa, että näyttelyvalvojan työ on täysin aliarvostettua. Missä muussa ammatissa voi omistautua rauhassa kokonaisiksi päiviksi ihmisten ja taideteosten tarkkailulle, ja mikä voisi olla kiehtovampaa?
Vietettyäni siis runsaasti aikaa sekä kuvataiteen että sitä kokevien ihmisten parissa olen tehnyt muutamia havaintoja. Keskeisin niistä on, että monet näyttelykävijät kokevat painetta ymmärtää taidetta. Tämä on nähdäkseni myös syy sille, miksi nykytaide koetaan usein vieraammaksi kuin vanhat mestarit: esittävien maalausten ja veistosten ymmärtäminen ja tulkitseminen tuntuu huomattavasti helpommalta kuin milloin mistäkin materiaaleista kasattujen, abstraktien ja usein käsitteellisten nykytaideteosten, jotka eivät välttämättä ole edes kauniita. Olen opiskellut nykytaidetta maisteriksi asti ja rakastan sitä, mutta tunnistan silti itsekin tämän väsymyksen: joskus sitä vain haluaisi mennä näyttelyyn ja nähdä teoksen, joka avautuu ilman suurta älyllistä ponnistelua.
Älyllisessä ponnistelussa taiteen äärellä (tai muuallakaan) ei ole mitään vikaa; itse asiassa kannatan sitä intohimoisesti. En kuitenkaan pidä vaihtoehdottomuudesta, ja väitän, että taiteen kokemisessa vallitsee tällä hetkellä analyyttisyyden diktatuuri. Koemme kuvataidetta järkiperäisesti, koska niin meille on useimmiten jo koulussa opetettu ja niin myös esimerkiksi museot esittelevät kokoelmiaan. Museot tarjoavat näyttelyteksteissä ja perinteisillä opastuksilla ennen kaikkea tietoa, koska se on yksi niiden tehtävistä. Mutta entä sitten se, miltä taide tuntuu?
Taiteen kohtaaminen on kehollinen, ruumillinen kokemus. Asetumme teoksen ääreen kehollisesti kävellen tai vaikkapa pyörätuolilla rullaten ja havainnoimme teosta kehon eri aisteilla. Aistihavainnot ja se, mitä ne herättävät, puolestaan tuntuvat kehossa joltain. Kysymys kuuluu: Huomaammeko, miltä ne tuntuvat? Osaammeko halutessamme herkistäytyä havainnoimaan taiteen kehossamme aiheuttamia liikahduksia, vai saattaako olla niin, että kaikki huomiomme menee näyttelytekstin tietosisällön tavaamiseen ja sisäistämiseen?
Tanssitaiteilijana en koskaan lakkaa puhumasta kehoyhteyden ja oman kehon viesteille virittäytymisen puolesta. Elämme yhteiskunnassa, jossa ihmisten suhde kehoonsa on usein parhaimmillaan välinpitämätön ja etäinen, pahimmillaan kontrolloiva, rankaiseva ja esineellistävä. Kulttuurimme ohjaa suhtautumaan kehoon kuin koneeseen, mitä se ei ole. Keho on keho, elävä, tunteva ja omalakinen. Se ei ole jotain meistä erillistä, jota raahaamme mukanamme, vaan me olemme kehomme.
Väitän, että edellä mainituista syistä moni meistä ei osaa tai uskalla kokea taidetta kehollisesti, ja se tekee taidekokemuksesta latteamman ja vähemmän merkityksellisen kuin se voisi olla. Kuten jo edellä totesin, en tarkoita kyseenalaistaa vallitsevia tapoja kokea taidetta: ne ovat antoisia ja sivistäviä, ja lukijani – jos haluat pitäytyä niissä, tee ilman muuta niin! Mutta jos haluat kokeilla uusia lähestymistapoja, jotka voivat syventää ja lähentää suhdettasi taiteeseen, olet tervetullut kanssani matkalle taidekokemuksen kehollisuuteen.
Syksyn aikana Kulttuurimediassa julkaistaan kirjoittamani kolmiosainen artikkelisarja, jossa käsittelen käytännönläheisesti (kuva)taidekokemuksen kehollisuutta. Artikkelien tarkoitus on avata taiteesta kiinnostuneille uusia näkökulmia siihen, miten taidetta voi lähestyä ruumiillisena kokemuksena, ilman vaatimusta ymmärtää tai tulkita mitään. Artikkelien tavoite on, että oppiessaan erilaisia lähestymistapoja taiteeseen ihminen voi jatkossa itse valita, millä tavalla missäkin tilanteessa lähestyy taidetta sen sijaan, että olisi jumissa ainoassa oppimassaan tavassa.
Jokainen artikkeli keskittyy yhteen keholähtöiseen tapaan asettua taiteen äärelle ja antaa tähän myös konkreettisia välineitä: kepeitä kehollisia kokeiluja, joita voi toteuttaa omin päin vaikkapa taidenäyttelyssä. Ja huoli pois! Kehollinen taiteen tarkastelu ei näissä artikkeleissa tarkoita sitä, että taidenäyttelyssä pitäisi ryhtyä kiusallisiin, toisten näyttelyvieraiden huomion herättäviin kehollisiin suorituksiin. Kyse on pikemminkin huomion suuntaamisesta kehon sisäiseen kokemukseen eri tavoin. Kehollista taidekokemustaan voi siis vaalia turvallisesti muusta taideyleisöstä mitenkään erottumatta.
Artikkeleita varten olen avannut kyselyn, jossa kerään kokemuksia ja ajatuksia aiheesta. Millainen rooli kehollisuudella on sinun taidekokemuksessasi? Kyselyllä pyrin ymmärtämään paremmin taiteen ja ruumiin suhdetta ihan tavallisten taiteenystävien kokemusmaailmassa. Kyselyn nimettömänä jätettävät vastaukset toimivat taustatietona artikkeliani varten, eikä niitä siteerata tai julkaista artikkeleissa.
Kiitän jo etukäteen ajastasi – pysyhän kuulolla tulevia artikkeleita varten!
Linkki kyselyyn: https://forms.gle/ZwsTqARHmtmTy1rB7
Kirjoitukseen ovat vaikuttaneet seuraavat teokset ja ajattelijat:
Puolakka, Kalle: Johdatus estetiikkaan ja taiteenfilosofiaan. Gaudeamus, 2024.
Shusterman, Richard: Thinking through the Body. Essays in Somaesthetics. Cambridge University Press, 2012.
Artikkelisarjan kirjoittamista tukee Suomen Taideyhdistys.
