Kirjailija Mia Vänskä kirjoitti 2010 luvulla kolme kauhuromaania ja lopetti tuotantonsa. Kustantajan takakansitekstissä Vänskää kuvattiin Suomen Stephen Kingiksi, ja mielestäni tämä kuvaus on oikein pätevä ja asiaankuuluva. Vänskällä on taito sitoa arkielämää ja arkisia ihmisiä yhteen kauhun ja fantasian kanssa aivan erikoisella tavalla, voisin Suomen kauhuympäristöstä verrata häntä Marko Hautalaan – jota myöskin Suomen Stephen Kinginä puhutellaan – mutta erona on mielestäni se, että Vänskän henkilöhahmot ovat ainakin itselleni paljon enemmän kolmiulotteisen ihmisen tuntoisia kuin Hautalalla. Luin Vänskän kaikki kirjat putkeen kesällä ja uudestaan syksyllä, ja molemmilla kerroilla tunsin pettymyksen suljettuani viimeisen kirjan koska tiedän ettei samanlaista kauhua ole enää luvassa. 2014 Kirjailijan Kellarissa-blogille antamassaan haastattelussa Vänskä kertoo että seuraava kirja on työn alla, mutta mitään uutta häneltä ei kuitenkaan ole ilmestynyt. Facebookin kirjalijasivut on suljettu, somepresenssiä Vänskällä ei ole muuta kuin valokuvauksen alalta, mikäli kyseessä edes on sama Mia Vänskä.

Vänskän kyky luoda maailma ja hahmot joiden elämä on samalla sekä arkista että mystistä on mielestäni vertaansa vailla. Esikoisteos Saattaja kertoo nelikymppisestä naisesta joka eron jälkeen muuttaa vanhaan kotitaloonsa asumaan, tämä perisuomalainen ympäristö ja täysin tavallinen perhe toimivat taustana valtavan hienolle ja mieleenjäävälle tarinalle mystisestä elämän rajapinnoilla tapahtuvasta liikehdinnästä. Kirja sitoo arkea ja yliluonnollisuutta yhteen kiehtovalla tavalla, kuten Vänskän muutkin kirjat. Hänen toinen teoksensa Musta Kuu sijoittuu Keski-Suomen mökkikylään. Tämäkin ympäristö ja tilanne on tuttu lähes jokaiselle suomalaiselle. Kukapa meistä ei olisi joskus sekoillut – tai jopa seonnut – mökillä? Kukapa ei olisi joskus pelännyt eristäytyneessä tilanteessa ei vain ympäristöä, vaan myös kanssaihmisiään? Kolmas teos on hieman erilainen kahteen aikaisempaan verrattuna, ja kertoo nuoremman naisen elämästä opiskelijaympäristössä. Kuitenkin myös Valkoinen Aura kertoo arkisesta elämästä mystisillä elementeillä.

Kolmen ensimmäisen kirjan perusteella olisi voinut kuvitella Vänskän aloittavan suurenmoisen kauhukirjailijan uran, mutta näin ei kuitenkaan käynyt. On vaikea mutuillen tietää tai edes arvella miksi kirjailijanura päättyi näinkin ensitekijöihin, mutta yhdeksi syyksi voisi varmaan arvella sen, että suomessa kirjailijana on todella vaikea saada täyttä elantoa. Haastatteluissa Vänskä kertoo tekevänsä myös leipätyötä ja kirjoittavansa iltaisin ja viikonloppuisin, on vaikea kuvitella että tuollainen järjestely olisi välttämättä kovinkaan inspiroiva uran ylläpitämisen kannalta. Jos aikaa ja energiaa ei ole, sitä ei vain ole. Vänskän kirjat eivät myöskään koskaan ole saaneet sitä arvostusta ja tunnettuutta joka niille mielestäni kuuluisi. Kaikki joille olen hänen kirjoistaan puhunut ovat olleet yllättyneitä että suomessa edes ylipäätään on kauhukirjailijoita. Genre ei ole vieläkään kovin suuri tai tunnettu vaikka Marko Hautala on Kuokkamummoineen nyt genreä enemmän rakentanutkin. 

Vänskän esikoisteos Saattaja sai kustantajan nettisivujen mukaan hyvän vastaanoton ja se voitti vuonna 2012 Helsingin Kaupunginkirjaston 12-osumaa palkinnon. Myös Vänskän seuraavat kirjat olivat kehuttuja teoksia kauhupiireissä, mutta on mahdollista etteivät kirjat löytäneet oikeita lukijoita. Spekulatiiviseen fiktioon keskittyvä Rising Shadow sivusto sisältää myös kirjojen arvosteluja, ja niiden perusteella vaikuttaa siltä että joidenkin ihmisten on vaikea päästä sisään Vänskän rytmiin eikä joihinkin ihmisiin iske hänen kauhunrakentamisensa. Tämä on tietysti ymmärrettävää, kaikki eivät tykkää kaikesta ja se on ihan normaali asia, mutta silti itsestä tuntuu oudolta että useat arvostelut ovat niinkin negatiivisia. Tuntuu että kirjoihin ovat harmillisesti tarttuneet juuri vääränlaiset lukijat – useat arvostelut moittivat Vänskän kirjoja siitä että loppu on “hämmentävä” ja “jäi auki”, mikä taas itselleni on olennainen osa kauhun genreä sinänsä. Loppu jää aina auki, koska asia joka on selitettävissä ja selitetään ei ole enää pelottava. Mielestäni Vänskä sitoo tarinan langat juuri sopivan löyhästi yhteen, jotta oma mieli jää pohtimaan mihin tarina voisi jatkua ja miten se oikeasti päättyikään. Tämä on käsittääkseni useampaa lukijää häirinnyt asia, vaikka sen voi mielestäni kauhua lukeneena laskea tyylilajiin kuuluvaksi narratiiviseksi keinoksi. 

Omasta puolestani olen pettynyt Vänskän tuotannon lyhyyteen, on rajansa sillä miten monta kertaa kolme kirjaa voi lukea uudestaan vaikka niistä tykkäisi kuinka paljon. Myönnän tietysti että myös Vänskän tuotannossa on parantamisen varaa, eihän mikään kirja ole täydellinen kuitenkaan. Se juuri pettymyksen tunteen aiheuttaa erityisesti, että Vänskä ei ole ainakaan tähän mennessä vielä julkaissut mitään uutta missä kehityksen kirjailijana voisi nähdä. Uskon vahvasti että kehitys olisi mennyt aina parempaan suuntaan, koska selkeästi hänen mielikuvituksessaan tarinoita ja ideoita olisi mistä ammentaa uusia kirjoja.