Kun ihminen jätetään huoneeseen yksin paperin ja kynän kanssa, hän alkaa joko piirustella tai kirjoitella paperille jotain. Taiteen tekeminen on ihmiskunnan selkärangassa oleva asia, se on ihmisyyttä parhaimmillaan. Luovalle ihmiselle luovuus on tapa tarkastella maailmaa, ja taiteen tekeminen on kuin hengittämistä. Kapitalistisessa yhteiskunnassamme tämäkin inhimillinen toiminta on pakko tuotteistaa ja siitä pitää tehdä jotain mitä voidaan mitata rahallisin mittarein. Luovuus pitää joko muuttaa rahaksi, tai nitistää pois sielusta toimeentulon vuoksi.  Taiteen tekeminen on kutsumus, mutta liian usein ajatellaan että koska taiteilija tekisi taidetta maksetaan siitä rahaa tai ei, tästä kutsumuksesta ei tarvitse maksaa mitään.

Kulttuuriala tuottaa Suomen kansantulosta noin kolme prosenttia (Analyysi: suomalainen taiteilija on köyhä kuin kirkonrotta, ja säätiöt yrittävät antaa tekohengitystä, Yle, 7.4.2020) mutta taiteen ja kulttuurin saamassa taloudellisessa tuessa tämä ei näy mitenkään. Kulttuuriala tuottaa enemmän tuloja kuin paperiteollisuus, elektronikkateollisuus, metsätalous tai hotelli- ja ravintola-ala. Ajatuksena tuntuu olevan että taide on kutsumus jota ei tarvitse rahoittaa. Tuntuu että yleinen ajatus on että taide ja kulttuuri on ylimääräistä hulluttelua johon voidaan panostaa silloin kun kaikki muut yhteiskunnalliset ongelmat on jo ratkaistu. Tarvitseeko taiteen kuitenkaan olla järkevää ollakseen tärkeää? 

On vaikea ajatella taiteen funktiota puhtaasti ilman mitään taloudellista taka-ajatusta, koska siten meidän yhteiskuntamme toimii. Arvo ja arvostus mitataan rahassa, ja on vaikea edes osata ajatella asioita täysin irrallisina taloudesta. Millaista olisi yhteiskunnassa, jossa taiteen rahoituksesta ei tarvitsisi kilpailla kynsin ja hampain? Miltä yhteiskunta näyttäisi, jos taiteilijat saisivat rahoitusta työhönsä ilman yrittäjyyttä, ilman pätkätöitä, ilman jokavuotista apuraha-ahdistusta? Nykytilanteessa taiteilijan pitää todistaa itsensä markkinoilla tai olla onnekas ja saada apurahaa. Apurahasysteemikään ei ole täysin ongelmaton. Vaikka apurahaa saisi ja siihen ei liittyisi minkään muotoista haudattua koiraa, on ihmisellä silti tunne siitä ettei ruokkivaa kättä saa purra. Apurahatahoa ja apurahasysteemiä itseään ei tee mieli kritisoida taiteen kautta jos elanto on apurahoista riippuvainen. Mutta mitä on taide joka ei saa kritisoida?

On olemassa useita kutsumusammatteja joista ihminen kuitenkin saa kohtuullisen palkkion. Miksi taiteen kohdalla asenne on erilainen? Miksei vaikkapa lahjakkaalle matemaatikolle sanota koskaan ’no sinä varmasti harrastaisit matematiikkaa vapaa-ajalla kuitenkin niin eihän tästä työstä tarvitse sulle mitään maksaa, olet tässä muutenkin niin hyvä’? Lääkäriä voisi myös pitää kutsumusammattina, kukaan ihminen ei ala ronkkia toisten sisälmyksiä pelkän rahan perässä ilman jonkinlaista paloa alaa kohtaan. Kuitenkin lääkärit saavat hyvää palkkaa ja taiteilija ei.  Taiteen väheksyminen kertoo mitä yhteiskuntamme arvostaa. Taiteilijat nostetaan framille vain silloin, kun taiteella voidaan kätevästi pönkittää kansallistuntoa. Arvostus ei kuitenkaan usein käänny rahaksi. Taiteilijat Suomessa repivät toimeentulonsa useasta eri lähteestä, apurahoista, julkisesta rahoituksesta ja nykyään yhä useammalla taiteilijalla on leipätyö joka elättää heitä jotta he pystyvät tekemään taidetta. Tällainen systeemi ei pidä yllä Suomen taiteen kentän kehitystä ja ihmisten luovuuden ruokkimista. 

Yhtenä syynä taiteen rahallisen tukemisen puutteeseen on varmasti nälkätaiteilija-myytti joka elää vielä ihmisten mielikuvissa taiteesta ja taiteen tekemisestä. On kuten ajateltaisiin, että kärsimys tekee taiteesta puhtaampaa ja arvokkaampaa – kuin taiteilija osoittaisi kärsimyksellä ja vaikeuksilla, että on valmis uhrautumaan taiteilijan manttelin puolesta. Vaikka tosiasia on, että kuka tahansa taiteilija tekisi parempaa taidetta jos voisi olla varma toimeentulostaan myös huomenna. Kärsimyksen ajatellaan kirkastavan taidetta, ja kätevästi tällä myytillä voidaan samalla varmistaa se, ettei taiteen rahoitukseen tarvitse tehdä muutoksia. Taiteilija tekee taidetta kuitenkin, eiköhän se jostain revi rahaa elämiseen.

Kilpailu taiteen alalla on kovaa, koska apurahoja ja muuta rahoitusta on rajatusti. Galleriapaikat ja taidenäyttelyt täyttyvät nopeasti, mutta ne myös rakentavat taiteilijan portfoliota jonka perusteella arvostusta ja samalla myös rahoitusta voidaan hakea. Suomalainen yhteiskunta yrittää painostaa kaikkia taiteilijoita yrittäjyyteen, mikä lisää kilpailuasetelmaa. Kilpailu ei kuitenkaan tue aitoa luovuutta, vaan varmistaa sen että taide kulkee pitkään trendien perässä – tietynlainen taide myy tiettyyn aikaan, eikä erikoisempia teoksia ole helppo saada myytyä, tämä ei tue taiteellista innovaatiota tai luovuutta vaan tuotteellisen taiteen tekemistä. Jos taiteilijan pitää pohtia jatkuvasti sitä, mikä myy, ei hän ole vapaa käsistään. Hän on taidemarkkinoiden käsinukke joka tekee tahdottomasti sellaista taidetta kuin ihmiset haluavat ostaa, lisäten teoksiin aina pienen osan omaa luovuuttaan.

Moni taiteilija saattaakin haaveilla palaamisesta antiikista lähtöisin olevaan käytäntöön jossa rikkaat ihmiset pitivät usean taiteilijan leivässä antamalla heille säännöllisiä tuloja mittatilattua taidetta vastaan. Loput ajastaan taiteilija saattoi tehdä mitä itse halusi ja käyttää aikaansa oman taiteensa luomiseen. Tässäkin tyylissä on omat ongelmansa, taiteilija oli sidottu omaan suojelijaansa eikä hän voinut tehdä taidetta tai julkisia ulostuloja yhtä vapaasti kuin olisi voinut haluta. Vaikka kaikissa rahoitusmalleissa on omat ongelmansa taiteen tekemisen vapauden kannalta, on julkinen rahoitus kuitenkin selkeästi ongelmattomin tapa. Julkisin varoin tuettu taitelija saa vapaassa valtiossa myös kritisoida yhteiskuntaa eikä se johda toimeentulon menetykseen, kun taas apurahojen tai suojelijoiden kanssa pallotteleminen on vaikeampaa politiikkaa. Luovuuden tärkeä aspekti on vapaus, ja ilman vapautta taide on häkissä tuotettua höttöä josta luovuuden terävin kärki on leikattu pois.