Lohtua marraskuuhun Muumilaaksosta
Marraskuun pimeyden kietoutuessa yhä tiukemmin ihmispolon ympärille on tarpeellista etsiä ympäriltä lohtua: jotain tuttua, turvallista ja pehmeää, metaforinen viltti tai villapaita, jonka ujuttaa itsensä ja pimeyden väliin. Sellaisena voi toimia esimerkiksi lohtukirja, jossa asiat ovat hieman melankolisesti, nurkkiin on kasaantunut yksinäisyyttä, keskeneräisyyttä ja muuta tavanomaista hankaluutta, mutta mitään todella pahaa ei kuitenkaan tapahdu. Pimeimmän syksyn lohtukirjassa ei saa olla liikaa valoa: tämä ei ole hetki, jolloin haluan tulla vedetyksi kirjan sivuilla häikäisevään aurinkoon tai huikaiseviin onnenhetkiin. Sen sijaan haluan kietoutua peittooni ja rapistella hämärässä, esimerkiksi syksyisen Muumitalon pölyisissä nurkissa. Tällaista haikeaa lohtua tarjoaa Tove Janssonin kirja Muumilaakson marraskuu (WSOY, 1970/2018, suom. Kaarina Helakisa).
Jos jollakulla vielä sattuu olemaan käsitys, että muumikirjat ovat vain lapsille, kehotan pölläyttämään tomuisen ajatuksen välittömästi ulos ikkunasta ja suuntaamaan kirjastoon Tove Janssonin muumiromaanien äärelle. Kyllä, tulet löytämään ne lastenosaston hyllystä; älä anna sen hämätä. Teokset ovat kauniita, syvällisiä, viisaita, herkkiä – kaikkea, mitä aikuinenkin kirjalta kaipaa.
Muumilaakson marraskuu poikkeaa muista muumikirjoista sillä, että muumiperhe loistaa teoksessa poissaolollaan. Perhe on purjehtinut selittämättömästi matkoihinsa jättäen jälkeensä vain viestin, jossa Muumimamma kehottaa olla lämmittämättä salongin kaakeliuunia, koska uunin kätköissä asustaa perheen esi-isä. Tähän tilanteeseen, muumiperheen poissaolon jättämään aukkoon, saapuu Muumitaloon sekalainen joukko muita hahmoja, omista sekalaisista syistään. On yksinäinen pieni homssu Tuhto, joka etsii perheen, varsinkin Muumimamman, lempeää läheisyyttä. Laaksoon palaa jo kerran talvisille retkilleen lähtenyt Nuuskamuikkunen, joka etsii kadonneita säveliään. Joukon jatkeeksi taloon ilmestyvät omaa itseään ja elämäänsä pakenevat, muutosta kaipaavat Hemuli ja Vilijonkka, perhettään välttelevä kärttyinen Ruttuvaari ja pikkusiskoaan Myytä tapaamaan tullut Mymmeli. Kaikille Muumilaakso ja Muumitalo tuntuvat edustavan mahdollisuutta muutokseen ja asioiden korjaantumiseen – paitsi ehkä Mymmelille, joka vaikuttaa itseensä rikkumattoman tyytyväiseltä ja tarkkailee muiden tempoilua ja ailahtelevia tunteita huvittuneesti, loistavasti viihtyen.
Tyhjään, pölyiseen Muumitaloon asettuessaan hahmot joutuvat kohtaamaan sekä itsensä että toisensa. Monet heistä saapuvat Muumilaaksoon ja -taloon odottaen idylliä, joka saisi oman kriisin haihtumaan. Esimerkistä käyköön Hemuli, joka eräänä syksyisenä aamuna on havahtunut pohtimaan, mitä tapahtuisi, jos hän yhtäkkiä lopettaisikin asioiden järjestelyn sekä itsensä että muiden puolesta ja antautuisi elämän väistämättömälle kaoottisuudelle: ”Äkkiä Hemuli tuli ajatelleeksi, ettei hän juuri muuta toimittanutkaan kuin siirteli tavaroita paikasta toiseen tai määräsi mihin ne oli pantava, ja äkillisenä selvänäköisyyden hetkenä hän tuumi mitä tapahtuisi, jos hän jättäisi kaiken sikseen.” Ajatus järkyttää Hemulia niin paljon, että hän alkaa etsiä pakopaikkaa sen herättämältä ahdistukselta, ja mieleen juolahtaa muisto kesäisestä Muumitalosta, jossa ”[k]ahvi odotteli kuistilla, kaikki järjestyi, kaikki oli yksinkertaista ja sujui itsestään.” Kukapa ei sellaisessa paratiisissa viihtyisi, varsinkin, jos kuistilla kahvia siemaillessaan voi kätevästi välttää omat ikävät tunteensa. Ei kun matkaan siis: kohti Muumilaaksoa!
Muumiperheen poissa ollessa ja marraskuun mätänevien lehtien keskellä Muumitalo ei kuitenkaan tarjoa rauhaa ja idylliä, jota hahmot tulivat etsimään. Kriisit eivät ratkea tarinoita sepittämällä, nikkaroimalla tai ahdistavia asioita välttelemällä. Erityisen tehotonta vaikuttaa olevan se, että ihan vain päättää muuttua aivan toisenlaiseksi Hemuliksi tai Vilijonkaksi kuin millainen on koko tähänastisen elämänsä ollut. Kenties toimivin lääke ongelmaansa on kadonneita säveliään etsivällä Nuuskamuikkusella, joka viisaasti asettuu vain telttaansa odottelemaan niitä. Hän ei jahtaa säveliä pakkomielteisesti tai kysele itseltään ahdistuneesti, mitä jos sävelet eivät koskaan löydykään. Nuuskamuikkunen luottaa ja odottaa, antaa sävelten tulla, kun hetki on oikea. Ja lopulta ne tulevat.
Kirjan lopussa kaukana merellä välähtää veneen mastoon ripustettu myrskylyhty; muumiperhe on palaamassa kotiin. Heitä odottaa jälleen lähes autio talo, sillä suurin osa kutsumattomista syysvieraista on jo yksi kerrallaan lähtenyt kotiinsa, kenties hieman viisastuneina, jotain uutta itsestään löytäneinä, mutta ytimeltään ennallaan. Jälkeensä he ovat jättäneet yhteistuumin hohtavan puhtaaksi kuuratun Muumitalon, jossa perhettä odottaa enää pikku homssu – joka perheen tarjoamaa lämpöä ja turvaa kipeimmin tarvitseekin. Lempeän värinen lyhty lähenee; pian he ovat taas täällä.
