Kaikki ammatti-ihmiset alastaan riippumatta yleensä arvostavat työkalujaan ja pitävät niistä tarkasti huolta. Meillä jousisoittajilla huolenpito on vielä erityisen tarkkaa – uusia työkaluja, eli soittimia, kun ei rikkoutumisen tai varkauden sattuessa kaupan hyllyltä noin vaan saakaan. 

Herkän jousisoittimen kanssa elellessä ja liikkuessa joutuukin ottamaan melko paljon erilaisia asioita huomioon. Ulkona pakkasessa ei esimerkiksi kovin pitkään viitsi kävellä eikä ravintolan narikkaan mielellään soitintaan jätä. Autoonkaan eivät kaikki soitintaan halua jättää kaupassakäynnin ajaksi, eivätkä laita sitä myöskään tavaratilaan peräänajon varalta. Sellistinä taas lentomatkailussa on omat lisämutkansa, kun soittimelle pitää varata oma paikka – mikä tietenkään – kuten ei lähtöselvityskään – onnistukaan netissä, vaan vaatii ihmisen kanssa asiointia puhelimessa ja lentokentän harvoilla normaaleilla tiskeillä. Tosin koneeseen päästyä odottaa vieressä rauhaisa matkatoveri, kunhan vaan jaksaa kuunnella kanssamatkustajien ”kaipa se saa omat ateriat ja drinkit?” -kommentteja. 

Soittimien paapomisessa ei ole kyse klasarimuusikoiden diivailusta, vaan siitä, että matkassa on leivän pöytään tuova erikoistyökalu, joka ei pidä lämpötilojen vaihtelusta, mekaanisesta rasituksesta ja kiinnostaa varkaitakin potentiaalisen hintansa takia. Ja jos kävisi niin traagisesti, että soitin katoaisi ja tuhoutuisi, uuden vastaavanlaisen löytämisessä olisi edessä kuukausien työ – vaikka vakuutus rahallisen menetyksen korvaisikin.

Soittimet onneksi tuhoutuvat korjauskelvottomiksi varsin harvoin, ellei nyt sodista, tulipaloista ja luonnonmullistuksista puhuta. Itse asiassa jousisoitin kestääkin melkoista rasitusta vain ollessaan olemassa. Neljä kireälle kiristettyä metallikieltä aikaansaavat kymmenien kilojen paineen instrumentin kanteen – ja kyllä me soittajakin melkoista kyytiä annamme välillä konserteissa. Joskus kuitenkin saattavat rakenteet antaa periksi – ja tiedänpä varsin läheltä tapauksen, jossa viulu on käytännössä katkennut soittaessa. Tässäkin tapauksessa soitin onneksi tuli kuntoon hieman suuremman remontin jälkeen. 

Mainitsemani kosteuden ja lämpötilan vaihtelut saavat joskus aikaan saumojen aukeamisia tai jopa halkeamia. Mutta koska jousisoittimet on liimattu vanhanaikaisella luonnonliimalla, auenneet saumat on ammattilaisen melko helppo liimata uudestaan ja myöskin tarvittaessa purkaa soitinta, mikäli kyseessä on vaikkapa juuri halkeaman perusteellisempi korjaus. 

Jousia taas tuhoutuu suhteessa enemmän ja niiden korjaaminen alkuperäiseen kuntoon katkeamisen jälkeen ei oikeastaan kunnolla onnistu. Sen sijaan jousen valkoisia jouhia katkeilee jatkuvasti – nämä mongolialaisten hevosten luovuttamat jouhiniput kuluvat muutenkin ja niitä vaihdetaan säännöllisesti. Vaikka jousia syntyy nopeammalla tahdilla kuin soittimia, tämä vanhojen jousien luontainen hävikkiprosentti on saanut aikaan sen, että vanhat jousetkin alkavat käydä harvinaisemmiksi ja niistäkin maksetaan korkeita summia. 

Niin, arvo. Monesti ihmiset kysyvät jousisoittimien hinnoista. 

Itse olen avannut tätä yleisellä tasolla käyttämällä autoja verrokkina: Huutokaupasta tai käytetyn tavaran myymälästä voi saada viulun alle satasella, nettiautossa hintataso taitaa olla alimmillaan tätä samaa luokkaa – jonkun katsastamattoman ruosteisen moottorivikaisen ritsan saanee tässä hintaluokassa. Entäpä jos tarvitset jollain tapaa toimivan auton vaikkapa kesäksi? Tai mitäpä jos ajat elääksesi taksia tai kuljet myyntityössä tuhansia kilometrejä viikossa? Sama analogia, muutaman tonnin soittimella harrastelee jo mukavasti ja päivittäisessä ammattiajossa olevalla autolla yleensä onkin hintaa jo vanhaa kauppakassia reilusti enemmän. 

Mielestäni tämä vertaus toimii suunnilleen jousisoittimienkin kanssa, aina superharvinaisuuksiin asti. Tosin näyttää siltä, että kalleimmat keräilyautot ovatkin yllättäen olleet huutokaupoissa viuluja kalliimpia(!) Kalleimmalla viululla (Stradivarius) hintaa on ollut noin 20 miljoonaa, autoja on myyty useampiakin tähän hintaan ja kalleimpien hinta on ylittänyt sata miljoonaa.

Erotuksenahan on kuitenkin se, että autot eivät ole päivittäisessä ajossa. Arvosoittimet taas muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta kiertävät taiteilijoiden käsissä ja yleisöä ihastuttamassa konserttilavoilla viikosta toiseen. Tämä myös selittää huippusoittimien korkeiden hintojen muodostumista. Näissä kun yhdistyvät korkein mahdollinen laatu konserttikäytössä ja lisäksi keräilyarvo ja antiikkiesineen harvinaisuus. 

Uusiakin soittimia toki käytetään, ne ovat varsin käypä vaihtoehto nykyaikana, mutta eivätpä nekään ammattitasolla aivan huokeita ole. Tätä taas voi purkaa asiaa ihan työn määrän ja laadun kautta: Jos palkkaat huipputason puusepän tekemään käsin mittatilauskalustoa – johon menee neljäsataa työtuntia – niin kyllä siitäkin hintalappua ymmärrettävästi kertyy. Päälle vielä kiinteät kulut ja verot. Lisäksi puutavara on todella tarkasti valikoitua ja sitäkin pitää kuivattaa vuosia ennen työstämisen alkua. Ja kuten tiedetään, nykyisin puut kasvavat nopeammin kuin aiemmin, eikä tiheäsyistä soitinpuutakaan enää noin vain löydy. 

Onko sitten kymmenen miljoonan Stradivarius viisisataa kertaa parempi kuin hyvän rakentajan moderni viulu? No ei varmasti – ainakaan tässä samassa suhteessa. Mutta emmepä aina muussakaan elämässä ole aivan rationaalisia ja rahaahan tässä maailmassa on, tosin epäoikeudenmukaisessa suhteessa. Jotkut näistä varakkaimmista yksilöistä tai yrityksistä ovat myös valmiita investoimaan taiteeseen ja soittimien kaltaisiin antiikkiesineisiin ja antamaan niitä myös lahjakkaiden muusikoiden käyttöön

Vanhoja arvosoittima voi onneksi myös itse tulla omin korvin havainnoimaan Hauhon musiikkijuhlien konserteissa vuoden aikana: Raatihuoneella 2.7. ja Hauhon kirkossa 4.7. voi kuulla Emma Malin käsissä Matteo Goffriller -viulua vuodelta 1725, Hattulan kirkossa 5-7. ja Hauhotalossa 3.7. taas lavalla on ehdottomasti festivaalin vanhin instrumentti; italialainen Valentino Siani -alttoviulu 1600-luvulta. Ja kun taas tuosta Stradista, eli Antonio Stradivarista puhuttiin, sellaistakin legendaa voi kuulla Verkatehtaan konsertissamme jo 20. toukokuuta lontoolaisen Paddington Piano Trion suomalaisen viulistin Tuulia Heron käsissä.

Koska arvosoitinten hinnat ovat karanneet käsistä, suurin osa näistä instrumenteista on siis nykyisin eri instituutioiden omistamia. Onneksi suomalaisen pääoman haltijoissakin on herännyt kiinnostusta kartuttaa tätä kansallisomaisuutta ja ilahduttavan paljon arvosoittimia on maahamme hankittukin viime vuosina. Näistä voivat sitten nauttia niin muusikot kuin yleisökin!