UKRAINA (työnimi)
31.10.–30.11.2025

Näyttelyn kuraattorin, Stanislava Ovchinnikovan teksti.

”Tämä ei ole elokuva sodasta”,(1) julistaa nimetön tekijä viisituntisessa found footage -teoksessa Watch War / Смотреть войну / Katso sotaa (2018). ”Tämä on elokuva sodan kuvasta, sellaisena kuin se näkyy kotoa katsottuna.”(2)

Minäkin olen taipuvainen aloittamaan kieltämällä ilmeisen — sanomalla, että tämä ei ole näyttely sodasta, vaan näyttely sodan ilmentymistä ruuduilla, kaduilla ja ruumiissa, jotka ovat kaukana rintamasta. Mutta tällaisen väitteen tekeminen on kuin väittäisi, että nuolen kärki voi osua ilman nuolenvartta — toisin sanoen, ikään kuin nykyajan sodankäynti voitaisiin pitää erillään  mediasta. Mikä ei tietenkään ole totta.(3) On yhtä tärkeää kuin koskaan kiinnittää huomiota sodan, sen välittämän kuvan (valokuva, video, teksti) ja sen todistajan väliseen napanuorayhteyteen. Näin ollen tämä näyttely puhuu sodasta sellaisena kuin se on nykyään: erottamattomana siitä linssistä, jonka avulla ihminen oppii näkemään tai pyrkii tappamaan.(4)

Ukraina (työnimi) esittää kolme teosta, jotka ovat Sasha Kurmazin, Lada Nakonechnan ja Mykola Ridnyin luomia ja joiden tarkoitus on pohdiskella elämisen ehtoja sen sodan aikana, jonka Venäjä aloitti Ukrainassa vuonna 2014. Taiteilijat pohtivat, miten väkivalta piilotetaan, vääristellään tai tehdään havaittavaksi kuvissa, kielessä, kehossa ja mediassa.

Videoteoksessa State of Emergency / Hätätila (2018) Sasha Kurmaz yhdistää henkilökohtaista ja löydettyä dokumenttiaineistoa, joka kuvaa elämää Ukrainassa sodan neljän ensimmäisen vuoden aikana. Neljän kanavan ja neljänkymmenen minuutin aikana näemme rintamalinjoja, taisteluita Ukrainan parlamentissa, laittomia rakennustöitä vastustavia kansalaisia, palavia kirkkoja, räjähtäviä autoja ja lukuisia muita kohtauksia jokapäiväisestä väkivallasta — tai väkivallasta, joka on tulossa jokapäiväiseksi. Kurmaz luo teoksessaan yhteyden sodan, joka tuolloin oli levinnyt noin 10 prosenttiin Ukrainan alueesta, ja sen seurauksena koko Ukrainassa vallitsevan väkivallan, köyhyyden ja poliittisen epävakauden välille. Ja jos neljällä kanavalla samanaikaisesti etenevien lukuisien poliittisten tapahtumien seuraaminen saa sinut tuntemaan olosi hämmentyneeksi, niin sitä parempi. Useiden kriisien seuraaminen menettämättä tärkeitä yksityiskohtia on hyödyllinen taito, jota on hyvä harjoitella sodan aikana.

Silti, huolimatta kuvien moninkertaistumisesta, paljon jää näkymättömäksi. Mykola Ridnyin Blind Spot (2014) on saanut nimensä silmätautien piiristä: se viittaa verkkokalvon pieneen alueeseen, jossa ei ole valoherkkiä reseptoreita — aukkoon, jota terveessä näössä ei huomaa, koska aivot kompensoivat sen automaattisesti. Ridnyi pohtii, mitä tapahtuu, kun sairaus tekee tämän sokean pisteen näkyväksi. Hän rinnastaa skotooman tai glaukooman kaltaisten sairauksien aiheuttamat näköhäiriöt sodan runtelemasta Itä-Ukrainasta otettuihin kuviin ja tutkii, kuinka propaganda heikentää samalla tavalla kykyämme hahmottaa todellisuutta.

Eikä kyse ole vain näkökyvystä. Kieli toimii toisena suodattimena, jonka kautta rakennamme ymmärryksemme maailmasta. Lada Nakonechnan installaatiossa The So-Called / Niin sanottu (2015) sanat — joista monet ovat peräisin Ukrainan silloisesta mediamaisemasta — ovat olennainen osa aggressiivisuuden välineitä. Tuomalla esiin kielen kyvyn sekä peittää että konkretisoida väkivaltaa, hän tarkastelee kielen roolia konfliktin leviämisessä.

Näyttelyn lisäohjelma on kutsu katsomaan Watch War / Смотреть войну / Katso sotaa -elokuvaa, joka on vuonna 2018 YouTubeen julkaistu found footage -elokuva (https://youtu.be/gdSgzriu89I?si=OPxaR9-dAUUo1XsO). Anonyymiksi jääneen henkilön editoima teos kokoaa yhteen 443 nimettömän silminnäkijän — sotaa koettelemien alueiden siviilien ja rintamalla taistelevien sotilaiden — vuosina 2014–2018 Venäjän ja Ukrainan välisen sodan aikana ottamia ja verkkoon lataamia videoita.

Sen lisäksi, että toimittaja on luonut laajan elokuvallisen dokumentin kyseisestä ajasta, hän esittää myös joukon kriittisiä lausuntoja kameran, montaasin ja katsojan roolista sodassa. Nämä venäjäksi kirjoitetut lausunnot on sijoitettu elokuvan eri kohtiin. ”Tämä sota aloitettiin, jotta se nähtäisiin”, lukee yhdessä lauseessa. ”Mitä tapahtuu, jos lakkaamme katsomasta?”(5)

(Käännös: Teemu Mäki)

Loppuviitteet:

(1) Käännös englanniksi: Stanislava Ovchinnikova. Venäjänkielinen alkuperäisteksti: Это не фильм о войне. (Anonyymi. Смотреть войну [Watch war]. 2018. Youtube, https://youtu.be/gdSgzriu89I?si=3dvCxRGIgP8E7TYx. 2:09:57)

(2) Käännös englanniksi: Stanislava Ovchinnikova. Venäjänkielinen alkuperäisteksti: Это фильм о том, какой можно увидеть войну, оставаясь дома. (Anonyymi. Смотреть войну [Watch war]. 2018. Youtube, https://youtu.be/gdSgzriu89I?si=3dvCxRGIgP8E7TYx. 2:10:24)

(3) Kontekstuaalisesti merkityksellistä keskustelua median roolista hybridisodankäynnissä (jota Venäjä usein käy) on esitetty seuraavassa: Rácz, András. Russia’s Hybrid War in Ukraine: Breaking the Enemy’s Ability to Resist. Finnish Institute of International Affairs, 2015, https://fiia.fi/en/publication/russias-hybrid-war-in-ukraine.

(4) Sama elokuva, Watch War / Katso sotaa (2018), tekee loistavaa työtä tuodessaan tämän yhteyden esiin esimerkiksi yhdistämällä elokuvan eri keinoja — “панорамирование/точка сьемки/shot/средний план/соотношение сторон/zoom/видоискатель/внутрикадровый монтаж/глубина кадра” [“panning, camera position, shot, medium shot, aspect ratio, zoom, viewfinder, intra-frame montage, depth of field” — käännös. S. Ovchinnikova] tankissa olevan näytön kautta tehdyn kohdentamisprosessin kuvamateriaaliin. (Anonyymi. Смотреть войну [Watch war]. 2018. Youtube, https://youtu.be/gdSgzriu89I?si=3dvCxRGIgP8E7TYx. 2:32:05-2:34:13)

(5) Käännös englanniksi: Stanislava Ovchinnikova. Venäjänkielinen alkuperäisteksti: Эта война начата для того чтобы быть увиденной. Что произойдет, если мы перестанем смотреть? (Anonyymi. Смотреть войну [Watch war]. 2018. Youtube, https://youtu.be/gdSgzriu89I?si=3dvCxRGIgP8E7TYx. 3:04:00-3:04:24)

—

UKRAINA (työnimi)

Teemu Mäen teksti näyttelystä

Tässä toinen näkökulma ukrainalaisen nykytaiteen näyttelyyn Kriittisessä Galleriassa (31.10.–30.11.2025). Toivon sen täydentävän kuraattori Stanislava Ovchinnikovan tekstiä.

Näyttelyssä on Sasha Kurmazin, Lada Nakonechnan ja Mykola Ridnyin teoksia. Bonuksena tarjoamme linkin 5-tuntiseen, anonyymin tekijän videokoosteeseen Ukrainan sodasta ja siihen liittyvistä tapahtumista. Bonus ei ole esillä galleriassa, mutta voit katsoa sen kotonasi milloin haluat.

Sasha Kurmazin State of Emergency / Hälytystila (2018) on 40-minuuttinen dokumentaarinen video Ukrainasta, siitä miten Venäjän vuonna 2014 aloittama hyökkäys vaikutti yhteiskuntaan jo ennen nyt käynnissä olevaa suursotaa.

Jos katsoo State of Emergency –leffan ilman, että tietää mitään Venäjän sodasta Ukrainaa vastaan, teos näyttää kuvaavan ihmisten tyhmyyttä, ennakkoluuloisuutta ja pahantahtoisuutta melko universaalilla tasolla. Videokatkelmissa on homofobista vihapuhetta, vastustajan epäinhimillistämistä, ”patrioottien” muukalaiskammoista propagandaa ja kirkon tukea hyökkäyssodalle, ja niin edelleen. Mukana on myös monenlaista fyysistä väkivaltaa ja hyvin vähän myötätuntoisia reaktioita sen uhreja kohtaan. Leffaa voi pitää melankolisena ja pasifistisena itsekritiikkinä, jonka kohteena ovat kaikki ihmiset. Jos leffan katsoja tietää tarpeeksi Venäjän sodasta Ukrainaa vastaan, leffalla on myös toisella tavalla kantaa ottava sisältö: teos on selvästi Venäjän hyökkäyssotaa vastaan ja näyttää miten Venäjän propaganda ja hybridisodankäynti tuhoaa Ukrainaa sekä rintamalla että sen takana.

Kurmazin leffa on rikas ja omaperäinen, vaikka se on tehty ilman rahaa — teos koostuu lainatusta materiaalista ja taiteilijan itsensä kuvaamasta materiaalista.  Kurmaz on jakanut kuvan neljään ruutuun lähes koko elokuvan ajaksi, eli katsoja joutuu seuraamaan neljää erillistä kuvavirtaa samanaikaisesti. Tämä ei ole vain tapa mahduttaa leffaan nelinkertainen määrä materiaalia, vaan se on myös tapa asettaa eri näkökulmia ja tapahtumaketjuja rinnakkain samanaikaisesti. Katsoja joutuu pohtimaan neljän eri näkökulman eroja, syy- ja seuraussuhteita ja altistuu samalla ärsykkeiden ja informaation tulvalle, jota on vaikea ottaa vastaan. Teos on rauhaton, sisäisesti ristiriitainen, mutta häkellyttävän todistusvoimainen — paljon todistusvoimaisemman tuntuinen kuin hillitympi ja siloitellumpi, ”oikealla budjetilla tehty” reportaasi todennäköisesti olisi. Suttuisesta kuvan- ja äänenlaadusta huolimatta teokseen on tarttunut todellisuuden tuntu, maku ja haju, joka tuo katsojan poikkeuksellisen lähelle ruohonjuuritason tapahtumia. Juuri se, että teoksessa ei ole normaalin, ”korkeatasoisen elokuva- ja televisioilmaisun” huoliteltua kuvanlaatua, tunteisiin vetoavaa äänisuunnittelua ja dramaturgiaa vapauttaa teoksen ja tuo erityisen lähelle katsojaa. En suinkaan väitä, ettei hyviä dokumenttielokuvia voi tehdä isolla rahalla ja suurella tuotantokoneistolla. Totean vain, että hyviä dokumenttielokuvia voi onnistua tekemään myös ilman suuria resursseja — ja tulokset voivat olla yhtä hyviä ja varmasti erilaisia kuin normaalin tuotantokoneiston tuotokset.

Leffan tyyli muistuttaa varhaisia scratch-videoita, eli sellaista 1980-1990-lukujen videotaidetta, joka keskittyi kollaasitekniikkaan, eli olemassaolevien materiaalien silppuamiseen ja kierrätykseen tavalla, joka synnytti uusia merkityksiä ja uusia kokemuksia. Mieleen tulee myös varhainen hiphop, joka perustui sämpläämiseen ilman lupaa.

Mykola Ridnyin Blind Spot / Sokea piste (2014–) on valokuvasarja Venäjän hyökkäyssodan aiheuttamista tuhoista Ukrainassa. Sarja ei kuitenkaan ole dokumentaarinen, vaan käsitetaiteellinen. Nimensä mukaisesti jokaista kuvaa hallitse musta läiskä, sokea piste, joka estää näkemästä kuvan keskiössä olevaa asiaa. Osa sarjan kuvista kääntää tämän periaatteen toisin päin. Silloin kuvapinta on pääosin musta, mutta jossain kohdassa on ”näkevä piste”, josta näkyy jokin kuva-aiheen yksityiskohta, vaikkapa rikkinäinen ikkuna. Teos kannustaa meitä ajattelemaan mitkä ovat omia sokeita pisteitämme, mitä emme näe, vaikka luulemme näkevämme? Mitä emme ymmärrä, vaikka luulemme ymmärtävämme? Miten on mahdollista, että vaikka maailma on seurannut Ukrainan sotaa vuodesta 2014, niin monet ihmiset eivät näe mitä oikeastaan tapahtuu — eivätkä ymmärrä miten he itse ovat joko suoraan tai välillisesti vaikuttaneet sotaan ja sen kulkuun?

Lada Nakonechnan installaatio The So-Called / Niin sanottu (2015) käsittelee sanoilla tapahtuvaa sodankäyntiä. Teos koostuu kivistä, joiden ympärille on rutistettu paperilappuja, joissa lukee yksittäisiä sanoja, esimerkiksi uusnatsi, terroristi tai patriootti. Tämäntyyppiset sanat ovat aseita, joilla ihmiset jaetaan omiin ja vihollisiin. Vihollinen etäännytetään ja epäinhimillistetään — ja omalle porukalle annetaan sankarin viitta. Sen jälkeen verenvuodatus on helppoa.

Teos on muodoltaan ja sisällöltään äärimmäisen yksinkertainen. Joku voi ajatella sen olevan banaali ja tylsä, mutta minusta teos on koskettava ja hienolla tavalla havainnollistava. Idea voi vaikuttaa lattealta, mutta kannattaa mennä katsomaan teosta paikan päälle, ottamaan selvää millaisen kehollisen ja kokonaisvaltaisen kokemuksen se sinussa synnyttää.

Näyttelyn bonus-osuus on tuntemattoman tekijän editoima kooste videoista, joita sadat tuntemattomat ovat nettiin ladanneet: Watch War / Смотреть войну / Katso sotaa (2018, https://youtu.be/gdSgzriu89I?si=OPxaR9-dAUUo1XsO). Aiheena on Ukrainan sodan alkuvaihe 2014–2018, jolloin Venäjä oli miehittänyt Krimin ja Itä-Ukrainassa käytiin jo sotaa Ukrainan ja Venäjän välillä. Venäjä ei ollut vielä silloin aloittanut täysimittaista sotaa, vaan yritti saada Ukrainaa hallintaansa käymällä epävirallista sotaa ja masinoimalla ”separatistiliikkeen”, joka kävi sotaa Putinin Venäjän eduksi, Putinin Venäjän puolesta. Viisituntinen kooste on yhtäältä uuvuttava, toisaalta kiehtova — ja joka tapauksessa informatiivinen. Sen katsominen vaatii hyvää medianlukutaitoa ja kriittistä katsetta — mutta niin vaatii elämä muutenkin, jos haluaa vapautensa säilyttää.

Teemu Mäki, 24.10.2025.