Konserttisarja Hämeenlinnan Verkatehtaalla
tiistai 3.9. 2024 klo 19
Senja Rummukainen, sello
Olli Mustonen, piano

Illan ohjelmassa oli Beethovenin (1770-1827) 12 Variaatiota W.A.Mozartin oopperan Taikahuilu aariasta ”Ein Mädchen oder Weichen” F-duuri, op 66 (1796)

Siinä missä rock-yhtye saapuu lavalle ryminällä ja yleisön mylvinän saattelemana, tässä konsertissa sali rauhoittui, Rummukainen ja Mustonen astuivat lavalle, kumarsivat ja asettuivat soittimiensa ääreen ennalta määrätyille paikoille ja alkoivat soittaa jonkun toisen joskus kauan sitten säveltämiä kappaleita. Konsertin ensimmäisessä osassa he soittivat itseasiassa jonkun toisen tekemiä covereita vieläkin vanhemmista sävellyksistä. Kyseessä oli nimittäin Beethovenin 12 variaatiota Taikahuilu aariasta ”Ein Mädchen oder Weichen”.  Periaatteessa siis sama asia kuin se, että PMMP esittäisi Simon & Garfunkelin The Sound of Silencesta Disturbedin tekemän coverin.

Asiahan ei tietenkään ole näin yksinkertainen mutta sinnepäin. Variaatiot ovat siis alkuperäistä sävellystä kunnioittaen ja sitä vaalien muokattuja versioita, jotka luovat uudenlaisia kokonaisuuksia alkuperäisen teoksen pohjalta. Beethovenin variaatioissa pianon rooli voimistuu ja kehittyy, hänhän oli erinomainen pianisti.

Variaatioissa on nähtävillä sekä hänen rakkautensa pianoon että ajalle tyypillinen musiikin rakentaminen. Sellon tehtävä on olla sivussa ja sulautua pianoon, nousta joskus hienostuneesti esiin mutta ei ottaa liikaa tilaa. Tästä sävellystyylistä olen aiemminkin nurissut, sillä sello on yksi omista lempisoittimistani ja mielestäni ansaitsisi ehdottomasti kuuluvamman osan klasariperinteessä. Toisten mielestä Disturbedin Sound of Silencessä olisi pitänyt olla enemmän kitaraa ja joku olisi toivonut naislaulajaa kappaleeseen, sellaista se on, kaikkia mielipiteitä yhdistää rakkaus kuuntelemiseen ja kokemiseen – musiikkiin.

Klasarin tai rock-musiikin kuuntelemisessa on tärkeää näkökulma, se mihin kuuntelemisessa suuntaa huomionsa, mikä millekin tyylilajille on tärkeää. Punk-rockissa ei ole väliä sillä, soittaako kitaristi ihan nuotilleen eikä aina ole niin väliksi pysyykö laulaja edes lavalla. Tärkeää on intohimo, vimma ja sanoma. Usein myös genrelle tyypillisen tradition tunteminen. Tästä syystä on myös hankala tuottaa jotakin täysin uutta, ilman traditiota, on vaikea määrittää, mikä on tärkeää ja mihin kiinnittää huomiota.

Klassisessa musiikissa on tarkoin varjellut traditiot, säännöt ja käytänteet. Ei pelkästään musiikissa vaan myös sen kuuntelemisessa. Monella on käsitys, että klasarista täytyy puhua ylevästi, kuin se olisi jotain ihmeellistä ja pyhää. Ja niinhän se onkin, mutta niin on punk-rock, Sound of Silence kaikkine covereineen ja kaikkien näiden soittajatkin. Klassisesta musiikista puhuminen aiheuttaa myös eniten ahdistusta, häpeää ja tietysti myös ylemmyyden tunnetta. On helppo asettaa ihmiset arvoasteikkoon sen perusteella, tietävätkö he Mozartin oopperoista ensimmäiset kolme vai ei kenties yhtäkään.

Onneksi ihmisarvo ei ole siitä kiinni, miten hyvin tuntee nimeltä mitäkin. Tärkeämpää on se, osaako ottaa vastaan musiikkia tai mitä tahansa taiteen muotoa. Toivoisin niin näkeväni klasarikonserteissa ikätovereitani, ruuhkavuosien kuluttamia hapsutukkia, joilla puuttuu toinen sukka ja laukkuun on jäänyt viikoksi puoliksi syöty banaani.

Miten ihanan rentouttavaa on painaa pää salin tuolia vasten, laittaa silmät kiinni ja antaa musiikin tulvia kuuloelimien kautta suoraan sieluun. Tässäkin konsertissa kaikki ne tunteet, se intohimo, voima ja elämä, joka musiikista virtasi oli niin kaunista, ylevää ja ihmeellistä. Elämäntäyteistä, puhdasta onnea. Joku muu on tehnyt kaikki ne tunteet, kaikki ne kokemukset sellaiseen muotoon, että minä voin vain kuulla ne, elää ne, nauttia niistä. Unohtaa hetkeksi kaiken muun ja nauttia tunteiden, äänien ja elämän virrasta, johon on juuri hypännyt mukaan. Tämän ainutlaatuisen, uskomattoman laadukkaan ja korkeatasoisen elämyksen ovat meille tuoneet huippuammattilaiset Hämeenlinnaan. Ihan lähelle.

Samanlailla voi mennä nautiskelemaan konserteista Suistoklubille, ihan samoissa vaatteissakin mutta siellä kokemus on intensiivisempi ja portsari saattaa nopeasti heittää pihalle ,jos solahtaa silmät kiinni liian syvälle nojatuoliin.  

Konsertin toinen osa Zoltán Kodály oli modernimpi tapaus. Hauhon Musiikkijuhlien konsertit usein rakentuvat ensin lämmittelystä eli vähän harmonisemmasta musiikista ja siitä siirrytään hienoisin askelin moderninmaan ja ehkä hiukan vaativampaan musiikkiin.

Jos pidämme ruuhkavuosiesimerkin myös tässä konsertin osassa, voisin sanoa Kodályn sävellyksissä, varsinkin Sonaatissa sellolle ja pianolle op.4 : ssä olevan hienoista vaaran tunnetta. Sellaista, kun aamuyöllä astelee pimeässä olohuoneen poikki leegojen seassa ja tietää, että koska tahansa tekee kipeää. Ja sitten se kepeämpi hypähtely, kun saapuu keittiön kivilattialle ja voi jo pari nopeampaa askellusta ottaa kohti uusia arjen uhkaavia tilanteita.  

Kokonaisuudessaan konsertti jälleen kerran helli väsyneitä aivosoluja ja virkisti turtia kuunteluelimiä. Vaikka musiikista ei ymmärtäisi mitään, kannattaa lähteä kokeilemaan, olisiko tunnelma sellainen, mistä nauttii. Ainakin se parin tunnin rauha ja hiljaisuus, jolloin ei voi katsoa puhelinta, vastata kenenkään vaatimuksiin tai olla ketään toista varten voisi olla yksi houkutin tutustua myös klasarikonsertteihin.

Konsertin viimeinen osio oli Olli Mustosen (s.1967) upea ja elävä Sonaatti sellolle ja pinaolle (2006) . Tämä teki minut onnelliseksi ja sanattomaksi. Kuunnelkaahan itse, vaikkei se konsertille vedä vertoja eikä ole Mustosen ja Rummukaisen soittamakaan on se silti upea!