Kuten kaikille muillekin ihmisille, minulle suositellaan usein elokuvia ja kirjoja saatesanoilla “Se on pakko nähdä/lukea, se on niin hyvä!”. Minulle tulee automaattinen – ja myönnetään – hyvin lapsellinen puolustusreaktio. On kuin mieleni laittaisi kätensä puuskaan, tamppaisi kantapäänsä tiukasti lattiaan ja sanoisi “No en varmasti tykkää jos siitä on pakko tykätä” ja tuo puolustusreaktio saa minut pitämään hyvästä viihteestä vähän vähemmän. Jos löydän jotain hyvää sen tulee tapahtua orgaanisesti, muuten en osaa nauttia siitä samalla tavalla. Odotus hyvästä on liian painostava, liian ahdistava ja liian rajoittava. Odotuksen vuoksi petyn aina, koska mikään teos ei ole kuitenkaan koskaan täydellinen.

On toki mahdotonta sanoa, missä menisi hyvän ja huonon vihteen rajat, ja kuka saisi määritellä mikä on hyvää ja mikä huonoa viihdettä. Kuitenkin kuka tahansa pystyy myöntämään, että jos katsotaan tuotteen teknistä suoritusta, Hereditary on parempi kauhuelokuva kuin Scream. Minäkin myönnän sen, ja olen samaa mieltä, mutta nautin silti enemmän Screamin katsomisesta. Huono viihde on mielestäni usein viihdyttävämpää ja nautittavampaa kuin laadultaan hyvä , koska hyvä viihde on erilaisella tavalla valmista kuin huono. Hyvä viihde on hiottu loppuun, sen tarina kerrotaan tarinan sisällä ja siitä nousevat ajatuksetkin on jossain määrin ennaltapohdittuja ja valmiiksi pureskeltuja.

Enemmän tykkään huonosta viihteestä. Elokuvista joissa on hädin tuskin käsikirjoitus, joiden valotus on aivan pielessä, joiden näyttelijät hädin tuskin osaavat asiansa. Näiden elokuvien katsominen on rentoa ja vapaata, koska niitä pystyy lähestymään ilman suorituspaineita, taivaatimusta täydellisyydestä. Voin löytää elokuvasta hyvät ja huonot puolet ilman että minun tarvitsee tarkastella sitä ennalta annetun linssin läpi, kukaan ei ole määritellyt ennakkoon onko tämä elokuva, josta kaikkien itseään kunnioittavien elokuvafanien on tarkoitus pitää. Olen vapaa tulkitsemaan elokuvaa juuri siten miten haluan. 

Huonosti kirjoitettu kirja voi kertoa paremman tarinan kuin hyvin kirjoitettu. Kyse on kuitenkin aina siitä, miten hyvä ja mukaansatempaava tarina on. Kirjoittaminen saattaa olla vaikka minkälaista teknistä ilotulitusta, mutta jos tarina on tylsä kirja jää lukematta. En lue siksi, että näkisin teknisiä taidonnäytteitä, vaan siksi että rakastan tarinoita. Tekninen ilotulitus yhdistettynä hyvään tarinaan on tietysti optimi, mutta usein loistava kirjoitussuoritus saattaa tulla jopa tarinasta nauttimisen tielle. Joskus kirjailija haluaa rakentaa kohtauksen miljöön niin taidokkaasti, että kun kuvauksen loppuun vihdoin saavutaan, on lukija jo unohtanut keitä tässä valoisassa ja kirsikantuoksuisessa huoneessa alunperin olikaan sisällä ja mitä he olivatkaan tekemässä.

Teknisesti huono kuvataide voi kertoa tarinan eri tavalla kuin teknisesti hyvin toteutettu taide. Huono ja keskeneräinen taide kertoo erilaisen tarinan kuin huippuunsa hiottu, valmis taide. Joskus rosoisuus ja keskeneräisyys tuo teokseen lisäarvoa, jota sillä ei olisi jos kaikki tekniset aspektit olisi toteutettu täydellisesti ohjekirjan mukaan. Huonous on usein myös valinta, ja taiteilijat ymmärtävät hyvin miten kuvailmaisu vaikuttaa kuvan vastaanottoon. Tarina pitää kertoa tietyllä tavalla jotta se on vaikuttava.

Tietenkin täytyy ottaa huomioon se, että joskus se, mitä tekijä halusi ilmaista, ei taidon puutteen vuoksi tule esiin. Katsoja kuitenkin loppujen lopuksi päättää, miten teosta tarkastelee, oli kyseessä minkälainen tuotos tahansa.

Hätäisesti seinään tuhrittu graffiti saattaa herättää ihmisessä suurempia tunteita ja ajatuksia kuin taidegalleriassa roikkuva mestarillinen työnnäyte. Graffiti saattaa hyvin olla asia joka jää mieleen pyörimään, jonka viestiä jää pureskelemaan päiväkausiksi, kun taas ’hienompi’ teos saattaa jättää katsojansa kylmäksi. Mutta tämäkin ajatus toisaalta typistää taiteen asiaksi jolla tulee olla ’funktio’. Taiteen kuuluu tehdä jotain, olla jotain, vaikuttaa johonkin. Parhaimmillaan taide on kuitenkin leikkiä, itseilmaisua, sielun paloa – kaikkea sitä mikä tekee ihmiselämästä elämisen arvoista. Katgsojan kokemus on se, mikä ratkaisee. Viihdearvo, tunteiden herättäminen, kehittyminen, ajattelu. Oli tuotoksen tehtävä mikä tahansa, myös sen määrittää katsoja itse.