Gunu plays Hargrove, some serious dzääzz
Lauantai 18.5. oli varsin lämmin, ollakseen vielä toukokuuta ja niinpä minä läpsyttelin varsin
keveässä asussa Suistolle kuuntelemaan hieman jazzia. Alan asiantuntijaksi en itseäni kutsuisi
vieläkään, mutta tällä kertaa olin varsin hyvin jyvällä siitä mitä ilta tulisi tarjoamaan, sillä olin paitsi
perehtynyt aiheeseen etukäteen, myös sattumalta tutustunut Roy Hargroven elämäntarinaan juuri
äskettäin.
Hargroven tuotantoa Suistolle saapui esittämään Mikko ”Gunu” Karjalainen, hyvin laaja-alaisesti
musiikin saralla ansioitunut säveltäjä/kapellimestari/opettaja ja sekä trumpetin että pianon
suvereenisti hallitseva muusikko. Odotettavissa oli siis varsin laadukasta musisointia, päättelin
tämän vaikuttavan ansiolistan luettuani ja niinhän se olikin.
Hiljakseen viilenevässä ja hämärtyvässä kevätillassa oli jo hieman unelias tunnelma, kun asetuin
väijyntäasemiini upottavan sohvan uumeniin. Rauhallinen puheensorina, kynttilöiden lepattava valo
ja se upottava sohva, loivat hyvin kotoisan ja mukavan olon, jopa siinä määrin että miltei potkaisin
kengät jaloistani ja heittäydyin kyljelleni sohvaan. Miltei, vain miltei kuitenkin.
Hargroven tuotanto on ainakin kaltaiseni maallikon näkökulmasta hyvin perinteistä jazzia, hieman
perehtyneempi henkilö luokittelisi sen hard bopiksi ja täysi turnipsi torventoitotukseksi. Kutsui sitä
miksi hyvänsä, se kuulostaa juuri siltä, miltä jazzin voisi ajatellakin kuulostavan. Yhtä aikaa
tyylikkään hillityltä ja raivokkaan juurevalta. Varsin menevältä siis, sellaiselta että tekee mieli
karkeloida.
Siinä minä siis istuin sohvaan vajonneena ja annoin trumpetin kuljetella helteisestä päivästä
pehmennyttä mieltäni tunnelmasta toiseen. Kappaleet seurasivat toisiaan ketjuna, informatiivisten
välispiikkien rytmittämänä. Välillä hidastempoinen, tunteikas soitanta vei niille syyssateisille kujille,
joissa maailma on mustavalkoinen ja välillä trumpetti taas tilutteli niin, että alkoi kuuntelijallakin
happi loppua myötätunnosta. Puhallinguruja olen aina ihaillen ihmetellyt, juuri tämän happiasian
kannalta, kun melodia tulee kirjaimellisesti soittajan sisältä, on siinä oltava niin sanotusti pillit
kunnossa. Hengästyttävää menoa.
Keikka oli siis hyvin rentouttava, miellyttävä ja sivistäväkin, jokunen kappale oli nimittäin
korvaosastolleni jo ennalta tuttu, mutta nimeä ja esittäjää en ollut tiennyt. Nyt tiedän ja ilakoin
ajatuksella, että pieni sisäinen jazz-ihmiseni alkaa kuoriutua esiin. Viimeisten sointujen vaiettua ja
aplodien tyynnyttyä, kampeuduin ylös sohvasta ja vaapuin jo viilenneeseen iltaan. Soin siinä
mennessäni myös ajatuksen nuorena edesmenneelle Hargrovelle, hänellä olisi varmasti ollut yksi,
jos toinenkin ärhäkkä dzääzz-ralli vielä hihassaan. Ja hän olisi varmasti myös ilakoinut illan
esityksestä, sillä se oli messevä. Hyvin messevä.
