Eeva-Maija Walin -INTERSTITIUM 13.7.-5.8.2025 Kulttuurikonttorin Galleriassa
Eeva-Maija Malin, Päällä ja alla, 2018, öljy kanjaalle. Kuva: Heli Kuula
Kulttuurikonttorin ihastuttavan pikku gallerian valtasi heinäkuun helteiden alla Eeva-Maija Walinin mykistävä Interstitium- nimeä kantava näyttely. Teokset jatkavat taiteilijan tutkimusmatkaa ajan, paikan ja kokemuksen kerroksellisuuteen – tällä kertaa pysähtyen niiden väliin jääviin tiloihin. Kuulostaa kiehtovalta, eikö? Ja nyt, kun olen tutkinut kaikki näyttelyn teokset hyvin läheltä (näköni on heikentynyt ja uudet rillit vielä tulematta), voin vahvistaa, että väittämä välitiloista pitää paikkansa, teokset todellakin päästävät katsojan kurkistelemaan tiloihin, jotka ovat ja eivät ole.
En ole kuvataiteen asiantuntija, tuntemukseni ja tietämykseni alasta on vähäistä, joten tarkastelin näyttelyä puhtaasti ”herrantiete. miten messevästi tuo valo on kuvattu”- meiningillä. Kiertelin galleriassa pitkään ja hartaasti, pysähtyen teosten eteen, tuijotin läheltä, sitten kauempaa, totesin ettei pupillin zoomaus toimi ja menin taas lähemmäs. Tuijottelin siis oikein olan takaa ja havaitsin pian, että Interstitiumilla on hyvin rauhoittava vaikutus ihmiseen.
Eeva-Maija Malin, Huomionarvoinen kulma, 2024, öljy kankaalle. Kuva:Heli Kuula
Taiteilija itse kertoo kuvaavansa tilaa, tai ihmistä tilassa, moniulotteisena ilmiönä. Kuinka mielentila vaikuttaa maailman havaitsemiseen ja kuinka yksilöllinen kokemus heijastuu kollektiiviseen tiedostamattomaan. Näitä sanoja päässäni pyöritellen, upposin tuijottelemaan teosta, jossa naishahmot uiskentelivat kalojen kanssa. Siinä oli syvyys, kirjaimellisesti, saatoin suorastaan aistia miten vesi kylmeni pohjaa kohti mentäessä ja miten pinnan lähellä, jossa valo siivilöityi veden pinnan läpi uimareiden keholle, oli lämpökin läsnä. Ihan varma en tosin ole siitä, olivatko ne pinnan läheisyydessä uiskentelevat hahmot kaloja, syksyn lehtiä vai valon leikkiä vedessä, mutta sen hetkinen mielentilani oli kalojen kannalla. Ja kyllä, etenkin tämän teoksen äärellä ihailin, miten messevästi se valo olikaan kuvattu.
Väijyttyäni itseni tärviölle, täytyttyäni valon ja varjon leikistä, välitiloista ja tasoista, havaitsin että juutuin jatkuvasti tuijottamaan teosta, joka mielestäni kuvasi oviaukosta tulvivaa auringonvaloa muhkeiden ruusujen terälehdillä. Se oli lumoava teos, mitä kauemmin siinä silmiäni säilytin, sitä enemmän se avautui. Siellä oli ehkä hahmokin, mahdollisesti toinenkin ja jos uudet rillini olisivat jo käytössä, olisin ehkä nähnyt alareunan pimeydessäkin yhtä ja toista jännittävää. Kirjoitin muistiin, että kun rillit tulevat, käyn tuijottamassa uudestaan. Ja uudestaan.
Interstitium on sellainen näyttely, joka täytyy katsoa ainakin viidesti, eikä sittenkään ole vielä katsonut kylliksi. Ja kuten jo mainitsin, ainakin omalla kohdallani teoksilla oli rauhoittava vaikutus ihmismieleen. Kokonaisvaltainen taidekokemus siis. Menkää ihmeessä tuijottamaan, jos sattuu vielä sadepäivä taustalle, on kokemus varmasti vielä huikeampi. Kaatosateen kohinassa minä nimittäin Interstitiumiin upposin ja se oli loistokasta se.
