Bohemian Insanity – messevien kretonkien uusi kukoistus
Bohemian Insanityn pesäkkeellä, Wetterhoffin talossa, on läjäpäin käytöstä poistettuja vaatteita.
Röykkiöittäin T-paitoja, leggingsejä, kolttuja, monessa koossa, värissä ja kuosissa. Yhteistä näillä
kaikilla on se, että ne ovat kelvottomiksi todettu ja käytöstä poistettu. En kestä sanontaa ”vanhan
vaatteen uusi elämä”, mutta siitä siinä kuitenkin lienee kyse, kun käyn saksineni röykkiöiden
kimppuun. Vanha vaate saa uuden muodon, päätyy osaksi jotakin täysin uutta ja siinä se uusi
elämä sitten on. Vaatteista syntyy pääasiassa Rönsyhuppareita, mutta lähes mikä tahansa on
mahdollista.
Valtaosa materiaalista tulee lahjoituksina, ihmiset muistavat minua ja pesäkettäni
vaatekomeroitaan siivotessaan tai kirppispöytää tyhjentäessään ja minä ilahdun jokaisesta säkistä,
joka ovelleni ilmestyy. Materiaalien lajittelu onkin kuin joulu, istun lattialla vaatekasojen keskellä ja
pinoan materiaaleja kasoiksi. Usein vaatteet kertovat jo säkistä tullessaan mitä heistä seuraavaksi
syntyy, hilpeällä painatuksella koristettu T-paita menee ehdottomasti Rönsyyn, retroverho on
selvästi Madamemateriaalia ja pehmoiset vauvanvaatteet hyppelevät ihan itse
tumppumateriaalikasaan.
Alun perin syy kierrätysmateriaalien käyttöön oli kohdallani perinteinen persaukisuus, kun
opiskelijana olivat eurot (tai siis markkojahan ne vielä silloin olivat) tiukalla, en voinut haalia
kangaskaupoista kaikkea haluamaani, vaikka hinku tehdä olikin hillitön. Metsästin siis kirppareilta
suuria vaatteita ja ajelin niistä pää punaisena, Singer sauhuten kretonkia kretongin perään. Tämä
tapa jäi sitten elämään, koska miksei. Etenkin nykyään, kun vaateteollisuus puskee markkinoille
sata miljardia uutta vaatetta per vuosi, voin vallan mainiosti kantaa pikkuisen korteni kekoon ja
pelastaa edes mikroskooppisen osan niistä uusiokäyttöön. Etteivät päätyisi jätevuoriin.
Vaatteen arvosta puhuttaessa, tarkoitetaan usein sitä numeroa, joka ostohetkellä hintalapussa
lukee. Mitä suurempi numero, sitä arvokkaampi vaate. Se ei kuitenkaan ole koko totuus, ainakaan
minun näkökulmastani. Erityisesti siinä vaiheessa, kun vaate on elinkaarensa loppupäässä, siitä
alun perin pulitettu summa on menettänyt merkityksensä. Kaikkein arvokkain vaate on usein se,
joka on kestänyt vuosikymmenen, se joka on ollut mukana elämän tärkeissä hetkissä, tai vaikka se,
josta lapsena kasvoi ulos aivan liian nopeasti. Se on voinut alun perin olla kolmen euron
heräteostos hyvinkin epäeettisestä pikamuotipuljusta, tai mittatilaustyönä teetetty ja satasia
kustantanut, mutta lopulta sen arvo kiteytyy siihen, miten se palveli tehtävässään. Tämä on yksi
syy sille, että hamsterin lailla säilön materiaaleja pesäkkeeni loputtomiin hyllyköihin. Haluan antaa
jokaiselle käsiini päätyvälle vaatteelle vielä jatkoaikaa muodossa tai toisessa, riippumatta siitä
tuliko se kaukoidän hikipajasta vai mittatilaustyönä Pariisista. Jätevuoressa kumpikin kun on täysin
samalla viivalla.
Omien Rönsy- ja muiden mallistojeni lisäksi pesäkkeellä syntyy tiiviiseen tahtiin myös tilaustöitä ja
ne vasta mukavia ovatkin. Kaikilla meillä on komeron kätköissä vaate tai useampi, joilla ei ole
varsinaisesti vaatteena enää käyttöä, mutta tunnearvoa sitäkin enemmän. Vaikka se bändipaita,
joka piti ehdottomasti saada Provinssista vuonna 02, vaikka se oli törkeän kallis ja nieli viimeiset
rahat. Eikä mahdu enää päälle, mutta muistuttaa sekä nuoruudesta että hilpeästä festarireissusta.
Tai sitten mummon ostama yökkäri, joka muistuttaa jo edesmenneestä mummusta, rippileirillä
itse painettu T-paita, johon se hirveän söpö poika tökkäsi sormellaan tahran tai vaikka kaikki ne
rakkaudella vaalitut New Kids On The Block- paidat, joita ei kolmeenkymmeneen vuoteen ole
otettu laatikostaan esiin, saati puettu päälle. Näitä aarteita taiotaan uuteen muotoon useasti ja
ilolla. Useimmiten vanhoista komeron aarteista tehdään huppari, mikä on varsin oiva tapa saada
kaikki vanhat lempparipaidat yhdellä kertaa päälle ja käsilaukku lempiverhoista/mummun
talvitakista/äiteen pöytäliinasta tulee hyvänä kakkosena.
Korjaus- ja muokkaustyöt ovat toki myös tärkeä osanen pesäkkeellä tapahtuvaa rellestystä,
taannoin suutarin opissa ollessani, sanoi suutarimestari useasti, että sen minkä ihminen on tehnyt,
voi ihminen myös korjata ja tätä mantraa hyräillen vaihdan vetskarit ja paikkaan, parsin, lyhennän
ja kavennan. Tiettyyn pisteeseen asti on nimittäin aina parempi korjata vanhaa, kuin ostaa uutta.
Ja sitten kun siihen pisteeseen tullaan, on korjauskelvottomallakin edessään vielä uusi
elämänvaihe Rönsyhupparissa.
Tervetuloa siis pesäkkeelle väijymään kaikkea tätä riekkumista ihan livenä. Kakkoskerroksesta
löydät Ölleröiden vartioiman oviaukon ja siitä kun astuu, saa silmien täydeltä hillitöntä värien
sinfoniaa. Enkä pahastu lainkaan, mikäli tuot tullessasi läjän vanhoja vaatteita.
