Muistan ikuisesti sen aamun loppuvuodesta 1986, kun isäni ajoi minut Saab 99 Combi coupé:llamme Helsinki-Vantaan lentokentälle. Lunta pyrytti sakeasti ja kello oli ehkä vasta viisi aamuyöllä. Myönnän että jännitti ja vähän jopa pelotti. Olin lähdössä Länsi-Berliiniin saksalais-skandinaavisen nuoriso-orkesterin kurssille ja tässä vaiheessa ainoa hyvä asia oli se, että minun ei tarvinnut matkustaa yksin. Meitä oli Hyvinkään musiikkiopistosta yhteensä viisi nuorta, ja tottakai, lahjakasta jousisoittajaa. Vaikka olimme kaikin tavoin kokemattomia, meiltä löytyi tervettä suomalaista itseluottamusta, josta todella oli hyötyä tuolloisen Berliinin kaduilla. 

Lentokoneen kyljessä luki “Interflug”, eli kyseessä oli entisen Itä-Saksan kansallinen lentoyhtiö. Jouduimme matkustamaan Länsi-Berliiniin Itä-Berliinin kautta, koska Länsi-Berliiniin eivät saaneet liikennöidä kuin Länsiliittoutuneiden, eli Yhdysvaltojen, Englannin, Ranskan, ja lisäksi Länsi-Saksan lentoyhtiöt. Lentokoneessa saimme käteemme Finnairin painattaman matkaoppaan Itä-Berliiniin, koska Finnairin vinkkelistä Länsi-Berliiniä ei ollut olemassa. Kartassa sen kohdalla oli valkoinen kohta. 

Onnistuimme sompailemaan itsemme Itä-Berliinin Schönefeldin lentokentältä Länsi-Berliiniin. Kaikki opasteet piti oikeastaan etsiä, koska vaikutti vahvasti siltä, että myös itäberliiniläisten mielestä länsisektoria ei ollut olemassa. Kaupungissa oli satanut lunta ehkä jopa viisi senttimetriä, joka tarkoitti silloin sitä, että koko kaupunki oli poikkeustilassa ja liikenne totaalisen sekaisin. Löysimme tiemme kuitenkin Zehlendorfin kaupunginosassa sijaineelle Emil Molt -koululle, jossa orkesteriharjoituksemme ja ruokailumme järjestettiin.

Kurssiarkemme asettui vähitellen uomiinsa. Asuimme – minä ja sellistikollegani Mikko Ivars ja Jussi Viitala – Rüdesheimerplatzin metroaseman läheisyydessä erään Anjan perheen talossa ja minun kellariloukossani oli solarium. En käyttänyt. Suihkusta ei tullut lämmintä vettä ja kaikenlaisia kommelluksia meille sattui enemmän kuin tarpeeksi, mutta yleensä onnistuimme kuittaamaan ne huumorilla. Kielitaitomme, ainakaan minun, ei ollut kummoinen josta aiheutui toki omat haasteensa. Sönköttämällä englanniksi pääsi pitkälle – saksan kielen taitoni uinui vielä pilkkeenä silmäkulmassani. 

Kaikki edellä kirjoittamani on varsin stereotypistä nuorten miesten kasvutarinaa poikkeuksellisissa olosuhteissa. Olen kuitenkin vasta aivan viime vuosina ymmärtänyt, kuinka vallankumouksellinen Berliinin kurssimatkamme oli. Me hyvinkääläispojat integroiduimme Eurooppaan samaan aikaan kun Neuvostoliitto naapurissamme oli vasta aloittamassa edelleen jatkuvia kuolinkorinoitaan. Juuri ja juuri täysi-ikäisinä me ymmärsimme, että tulemme toimeen ihan missä vain pelkällä avoimuudella ja ystävällisyydellä. 

Berliinin kokemuksemme oli toki meille myös suunnaton kulttuurishokki ja sen aiheuttama tajunnan räjäyttävä vapautumisen kokemus, joka muokkasi ja avasi kaikkea ajatteluamme vuosiksi eteen päin. Kaupungin historia, kulttuuritarjonta, ravintolat, hajut, muuri, toisen maailmansodan rauniot, jatkuva poikkeustilan tunnelma tiivistyi kulttuuriseksi lekavasaraksi, jonka iskun voimalla myöhemmin jaksoimme suksia eteen päin vielä tuolloin synkähkössä jälki-kekkosslovakialaisessa kotimaassamme. 

Näin unia Berliinistä säännöllisesti ainakin 20 vuotta orkesterikurssimatkojemme jälkeen. Kaipasin takaisin suunnattomasti, mutta elämä esti vähäksi aikaa uudet vierailut. Olen myöhemmin vieraillut sittemmin yhdistyneessä kaupungissa useasti, mutta stimmunki ei ole ollut sama, ei vaikka olen käynyt kunnioittamassa muistojeni merkittäviä paikkoja ja yrittänyt aktiivisesti tavoittaa oikeaa tunnelmaa. Kyse taitaa tässäkin olla vain aivan tavallisesta elämään kuuluvasta luopumisprosessista. Ei auta kuin hyväksyä, että minun nuoruuteni rakas Berliini elää vain muistoissani ja hyvä niin.