Be a real cool cat, be a kulttuurikyylä like me
”Suiston lavalle nousee keskiviikkona 8.5. legendaarinen Matchbox (UK), jonka maailmanlaajuinen hitti ”Rockabilly Rebel” raikaa vielä tänäkin päivänä monissa yhteyksissä. Bändi on toiminut samalla kokoonpanolla vuodesta 1971 ja homma toimii edelleenkin todella tämäkasti!” (suisto.fi)
Rockabillykulttuuri on yksi niistä harvoista asioista, joka on pysynyt samanlaisena aina. Kellohame
hulmahtaa, tukkalaite uhmaa painovoiman lakeja, nahkatakki natisee ja läskibasso läpsähtelee,
vuosikymmen toisensa jälkeen samanlaisena. Siinä on jotakin turvallista, kaikki muu voi
maailmassa muuttua, mutta rockabilly ei. Kapina jatkuu, tuttuna ja turvallisena, otsatukan
elvishenkinen ylösnousemus ja korskeasti mylvähtelevä jenkkiauto denimahterin alla, eivät ole
millänsäkään uusimmista trendeistä, eikä tekoäly taivuta bootsinkärkiä suuntaan eikä toiseen. Ja
se on alati mullistuvassa maailmassa oikein hyvä asia se.
Rockabillyn ruumiillistuma; Matchbox astui siis Suiston lavalle keskiviikkona 8.5. ja minä olin
väijyntäasemissa, kynä tukkaan työnnettynä, monitehot puhdistettuina ja korvat viritettyinä. Väkeä
oli liikenteessä varsin runsaasti ja koskapa rockabilly-kulttuuri on visuaalisesti varsin näyttävä, riitti
Suistollakin väijyttävää kosolti. On aina ilahduttavaa nähdä habitukseensa panostaneita ihmisiä.
Huolellisesti taiteillut ankanpyrstöt tavoittelivat taivaita ja tyllialushameiden korostamat kellohelmat
heilahtelivat, eikä väijyvä silmä tiennyt katsoako illan esiintyjää vai toinen toistaan vakuuttavampia
asukokonaisuuksia. Tunnustettakoon että sellainen erityisen katu-uskottava kellohame-nahkatakki-
kombo alkoi kyllä houkutella omaankin garderobiini, vaikkei yleinen habitukseni ensimmäisenä
fiftariboogieta mieleen tuokaan.
Väijyin sitten pääasiassa kuitenkin itse orkesteria, sekä kuulo- että näköaistia hyödyntäen. Bändi
on ollut aktiivinen vuodesta 1971, joten nopeasti laskeskeltuna täytyy sedillä olla mittarissa jo
varsin reippaasti maileja. Nämä viileät kissat, kun rokkitykittelivät menemään jo silloin, kun Suiston
keskiviikkoiltaan kerääntynyt jo keski-ikään ehtinyt yleisö, oli vasta elämänsä alkutaipaleella, jos
vielä olemassa ollenkaan. Ikävuodet, sekä orkesterin että yleisön, huomioon ottaen, herättikin
kappale Teenage Boogie hienoista hilpeyttä, itseironista sellaista. Kappaleen päätyttyä kuuluikin
yleisöstä riehakas miesääni, joka ilmoitti saaneensa juuri hetken nuoruudestaan takaisin. Kun
boogie on teenage, ei henkkareista luettavilla ikävuosilla ole väliä. Paikalla oli toki myös
nuorempaa ikäpolvea, varsin autenttisesti laittautuneina jopa, joten ei liene väärin olettaa
rockabillyboogien purevan myös vuosituhannen vaihteessa syntyneisiin.
Itse soitantaa sitten voisi kuvailla perinteiseksi meiningiksi. Kun on soiteltu porukalla yli viisi
vuosikymmentä, on se silloin jo niin rutinoitunutta, ettei tarvitse hampaat irvessä vääntää. Se oli
siis varsin sujuvaa, rentoa, ammattimaista meininkiä. Autenttinen, olisi ehkä oikea sana
kuvaamaan sitä, rockabilly on retroa, juurevaa ja maanläheistä, musiikkia, joka tulee
muuttumattomana vuosikymmenten takaa. Juuri sellaista, jota kuuluukin soittaa vuosikymmenten
kokemuksella. Ja kun Graham Fenton kehotti jotta ”be a real cool cat, be a rockabilly rebel like
me”, oli se varsin validi komento. Hän, jos kuka sopii ”rockabilly rebel”-otsakkeen alle, vielä
seitsenkymppisenäkin.
Rebel-boogie, kapinallisuus ja tietynlainen uhmakkuus, ovat iso osanen rockabillya. Se näkyy niin
kappaleiden sanoituksissa, kuin pukeutumisessa ja toki myös niissä mäheissä, suurissa autoissa,
joita näkyi myös Suiston pihamaalla. Rebel, erityisesti rockabilly-sellainen, tekee niin kuin tahtoo,
pystypäin ja kumartelematta. Tämän rebelmeiningin ja oikeastaan koko alakulttuurin symboliksi,
eräänlaiseksi kapinan logoksi, on vakiintunut etelävaltioiden lippu, jonka myös Matchboxin basisti
keikan päätteeksi instrumenttinsa takapuolelta paljasti yleisön riemuksi. Tosin siinä missä kyseinen
lippu symboloi myös synkempiä teemoja, on rockabilly kaikessa viattomassa kapinallisuudessaan
ja retrohenkisessä uhmakkuudessaan suorastaan raikas tuulahdus vuosikymmenten takaa.
Sellaisena se myös pysyköön, en toivo kuulevani uusia, trendikkäitä phonk-versioita
rockabillyklassikoista ainakaan lähitulevaisuudessa. Siitä olisi hillbilly-boogie kaukana.
