”Mitä ihmiset edes tekevät tällaisella määrällä rahaa?” Markiplier kysyi itseltään, kun hän rikastui YouTube-kanavallaan ja tajusi, että hän voisi viettää loppuelämänsä mukavasti. Siispä hän teki elokuvan täysin itsekustanteisesti, ja se on saavuttanut katsojatilastojen kärkisijoja ympäri maailmaa julkaisuviikonloppunaan ilman levittäjän tukea. Näin on tapahtunut myös Yhdysvalloissa, jossa tämän ei pitäisi olla mahdollista, kun vastassa ovat Disneyn ja Amazonin kaltaiset jätit.

”Tähdet ovat poissa; planeetat kadonneet.” 

Vangille (Mark Fischback) annettiin mahdollisuus hyvittää rikoksensa. Hänet hitsattaisiin sisään sukellusveneeseen, joka pudotettaisiin verimeren pohjalle. Sieltä hänen olisi tarkoitus löytää kuvamateriaalia jostakin. Jostakin, jonka avulla ihmiskunta voisi selviytyä vielä hetken pidemmälle universumissa, jossa ”meitä on niin vähän jäljellä, että lopulle ei ollut löytyä nimeäjiä”. 

Klaustrofobisen sukellusveneen ikkunakin on pidettävä veren syvyyksissä peitettynä, jottei paine riko sen lasia. Kapteeni (Caroline Kaplan), joka johtaa vangin tehtävää, puhuu hänelle kaiuttimesta, jonka ääni alkaa rapista sukellusveneen liikkuessa kauemmas lähtöpisteestään. Ainoa tieto ulkomaailmasta ovat ohjaimiston koordinaatit, huonosti piirretty kartta, sekä valokuvat, joita voi ottaa vain kävelemällä sukellusveneen pienen kopperon perälle ja painamalla kutsuvaa isoa nappulaa. Salamavalo valaisee takaosan pimeät nurkat, ja hetken ajan seinän kokoisella ruudulla näkyy mustavalkoinen otos siitä, mitä kohti sukellusvene on kulkemassa.

Kopissa on liian kuuma. Vanki toistaa puuduttavaa tehtäväänsä koordinaatti koordinaatilta. Liikuta alusta, kävele ohjaamon takaosaan, ota kuva, palaa ohjainten ääreen. Liikuta alusta, kävele ohjaamon takaosaan, ota kuva, palaa ohjainten ääreen. Liikuta alusta, kävele ohjaamon takaosaan, ota kuva, palaa ohjainten ääreen. 

Jokin liikkuu, mutta liikkuuko se verimeressä vai onko se löytänyt tiensä sukellusveneen sisään?

Hitaan kerronnan juhlaa

Jos haluat katsoa actionia tai suoraviivaista hyppypeläyttelykauhua, älä mene katsomaan Iron Lungia!

Odotukseni olivat matalalla, kun itse kävin katsomassa Iron Lungin. Olin valmistautunut hitaaseen ja tylsään elokuvaan, sillä monet kritiikeistä, joita olin nähnyt, käyttivät tällaisia sanoja sen kuvaamiseen. Itse pidän hitaasta kerronnasta, mutta kritiikit antoivat minulle kuvan siitä, että koko elokuva on mielenkiinnotonta paikallaanistumista. Tämä ei pidä paikkaansa.

Minun oli pakko kurkistaa salaa kelloa, kun 15 minuutin paikkeilla alkoi jo jytisemään. Olivatko muut kriitikot päätyneet vääriin elokuvasaleihin (minä tunnen Markiplierin naaman liian tarkasti, että itse olisin väärässä osoitteessa), vai onko minulla vain täysin eri käsitys siitä mitä tarkoittaa, jos elokuvaa sanoo ”hitaaksi” tai ”tylsäksi”? Alun hetkellisen ryminän jälkeen tilanne rauhoittui taas, mutta kerronnallinen hitaus oli minusta koko ajan perusteltua. Loppua kohti tapahtuva hidas painostavuuden kasvu, ahdistus ja paranoia ei toimisi, jos elokuva olisi alusta saakka niin intensiivinen.

Olin itse pelokas elokuvan kahden tunnin kestosta, sillä harvoin kauhuelokuva toimii niin pitkänä, mutta minun ADHD:n runtelemat aivoni olivat koko kaksi tuntia kiinni valkokankaassa. Huomasin jossain vaiheessa nojanneeni fyysisesti eteenpäin päästäkseni lähemmäs kuvaa, vaikka istuin kolmannessa rivissä.

Jokainen otos on harkittu ja kaunis. Koska elokuva sijoittuu yhteen minikokoiseen tilaan, elokuvan kuvaaja Philip Roy on hyödyntänyt siitä jokaisen sentin. Lähikuvat ovat tiukkoja, ja kun laajempaa kuvaa käytetään, siihen pysähdytään. Leikkaus ei ole valtavirtaelokuville tyypillisen nopeaa, vaan katsoja laitetaan istumaan pimeässä vangin kanssa, jos se tukee tunnetta, joka katsojalle halutaan välittää. Fischbach on ohjaamisen, käsikirjoittamisen (yhdessä alkuperäisin pelin tekijän David Szymanskin kanssa) ja pääosan näyttelemisen lisäksi myös leikannut elokuvan pienen tiimin kanssa, ja parhaimmillaan kuvauksen ja leikkauksen yhteistyö lähentyy Mike Flanaganin Midnight Massia tai Bryan Fullerin Hannibalia.

Fischbach on myös puhunut usein siitä, kuinka äänisuunnittelu on tärkeimpiä osia kauhua, ja hän todistaa uskonsa tähän Iron Lungissa. Varsinkin kauhuelokuvilla on minun kokemukseni mukaan paha tapa säätää äänentasot niin, että hiljaiset äänet kuullakseen volumien pitää olla kaakossa. Tällöin minusta tuntuu siltä, että taas jokainen kova ääni on tarkoitettu rikkomaan tärykalvot, joka on osasyy siihen, etten halua nykyään käydä paljoa elokuvateattereissa. En voi nauttia elokuvasta, jos minulla on aktiivisesti kivulias olo pelkkien äänien takia. 

Iron Lungin aikana en sävähtänyt kertaakaan, vaikka äänivalli ylitseni pyyhkikin. Kuulin jokaisen kolahduksen sukellusveneen sisällä, vivahteet Andrew Hulshultin soundtrackissa, eikä minulla ollut ongelmia dialogin ymmärtämisessä, josta olen nähnyt joidenkin kriitikoiden huomauttavan.

Haluan myös kiinnittää huomiota Iron Lungin maskeeraustiimiin, Erika Slayn ja Anna Fugate-Downsin johtamina, jotka ovat joutuneet tekemään äärettömän yksityiskohtaista työtä elokuvan tarinankuljetuksen eteen. Koska elokuva pyörii Fischbachin hahmon ympärillä sukellusveneen kopperossa, voin vain kuvitella kuinka näännyttävä työ pelkästään jatkuvuuden ylläpito on ollut. Vangin ulkoasun hienovarainen muutos tarinan edetessä onkin asia, johon minä aion kiinnittää erityistä huomiota tulevilla katsomiskerroilla.

Ohjaimiston omistamisen haitat ja hyödyt

Olen itse seurannut Fischbachia vuosikausia ja varsinkin hänen alkuaikoinaan en ole pitänyt hänen fiktiivisistä tuotoksistaan, vaikka hänen let’s playnsa minulle rakkaita ovatkin. Minulla vain on hyvin matala kynnys myötähäpeälle sekä epäreilun korkeat vaatimukset varsinkin näyttelijäntyölle. Suurin osa alkuaikojen sketsikomediasta aiheutti minulle näppylöitä, ja vasta Who Killed Markiplier? -videosarjan loppu ja sitä seurannut Wilford ’MOTHERLOVING’ Warfstache sai minut katsomaan Fischbachia oikeasti ohjaajana, käsikirjoittajana ja näyttelijänä. Wilford ’MOTHERLOVING’ Warfstache saikin minut haaveilemaan siitä, että pääsisin näkemään Fischbachin näyttelemässä osaavan ohjaajan alaisuudessa.

Fischbach ohjasi Iron Lungin, joten en aivan saanut haluamaani. Hänen ohjauksensa ja näyttelijäntyönsä toimivat molemmat varsin hyvin, mutta minun silmääni elokuva olisi hyötynyt siitä, että nuo roolit olisi jaettu kahdelle henkilölle. Fiscbachilla on joitakin näyttelijäntyöllisiä maneereita, jotka ovat hyviä tehokeinoja, mutta niitä on välillä omaan makuuni ylikäytetty. Jos hänellä olisi ollut toinen ohjaaja tukenaan, tai jos hän olisi saanut keskittyä toisen ihmisen ohjaamiseen, minua vaivanneet maneerit oltaisiin voitu häivyttää.

Fischbach kyllä kannattelee kaksituntisen elokuvan käsittämättömän hyvin ottaen huomioon, että hän ei ole koulutettu tai erityisen kokenut näyttelijä. Asiaa auttaa se, että muut hahmot on roolitettu kokeneemmilla näyttelijöillä, joista kapteenia näytellyt Caroline Kaplan teki minuun erityisen vaikutuksen. Kapteenin aidontuntuisen turhautuminen elokuvan alkupuolella vakuutti minut siitä, että olin hyvissä käsissä myös Fischbackin kanssanäyttelijöiden puolesta. 

Dialogissa on kuitenkin siellä täällä kankeutta. On joitakin hassun osoittelevia ekspositiolauseita, mutta alun jälkeen tarina vei ainakin minut niin mukanaan, että ne eivät häirinneet, vaikka ne huomasinkin. Dialogista kuulee sekä Fischbackin että Szymanskin taustan videopelien äärellä, sillä niiden kankeus selittyy videopelien tarinankerronnan utilitaarisuudella, joka on siirtynyt myös elokuvaan. Indiepeleissä nimittäin tarinankerronta toteutetaan usein erilaisten muistiinpanojen avulla, joita pelaajahahmo lukee, eikä ääninäytellyn dialogin kautta. Iron Lungissa dialogi on varmistamassa, että katsoja pysyy kärryillä, jotta elokuvan fokus hahmopsykologiaan saa loistaa, mutta itse olisin toivonut hieman sujuvampaa puhuttua kieltä.

Mitä jos?

Iron Lungista kyllä paistaa muutenkin läpi sen asema adaptaationa videopelistä, ja varsinkin indiekauhupelistä. Minulle tämä toimii, sillä minä rakastan indiekauhupelejä, mutta jos joku elokuvan katsonut henkilö ihmettelee joitakin valintoja tarinankerronnan suhteen, Markiplierin YouTube-kanavalta löytyy hänen let’s playnsa alkuperäisestä Iron Lungista, josta saa kuvan kokeellisten indiepelien maailmasta.

Erilaiset ”Eikö olisikin kammottavaa jos…” -kysymykset ovat yleisiä sekä indiekauhussa että kosmisessa kauhussa, joista molempia Iron Lung edustaa. Jos Junji Ito tai H.P. Lovecraft ovat tylsiä tietylle lukijalle, niin voin kuvitella, että Iron Lung on sitä myös samalle henkilölle katsojana. Jos Henry Jamesin Ruuvikierteen selittämättömyys ärsyttää sen sijaan, että se ajaa miettimään ja etsimään omaa tulkintaa, Iron Lung ei ehkä ole paras katsomisvalinta elokuvaillalle.

Minä lähdin elokuvateatteriin katsomaan painostavaa psykologista kosmista kauhua ja sain mitä tilasin. Itseasiassa sain enemmän kuin tilasin, koska perimmäinen syyni elokuviin lähtemiseen oli Fischbachin ja hänen tiiminsä työn tukeminen, sillä Fischbach on jo antanut minulle satoja tunteja ilmaista iloa. Minä olin valmistautunut olemaan ylpeä siitä, että joku, jonka työhän olen uskonut jo pitkään, on päässyt toteuttamaan oman visionsa, vaikka minä en siitä pitäisikään erityisemmin.

Tämän takia en pidä joidenkin fanien tavasta puolustaa Iron Lungia vetoamalla sen budjettiin, jonka arvioidaan olevan alle 3 miljoonaa dollaria. Tai tavasta puolustaa sitä sillä, että se on Fischbackin ensimmäinen täysimittainen elokuva. Minusta tämä on sekä itse elokuvan että Fischbackin ja tämän tiimin työn vähättelyä. 

Iron Lung on elokuva, joka seisoo omilla jaloillaan. Minulla on omat pilkunviilaukseni, joita olen jo listannut, mutta niiden ulkopuolella en tiedä mitä elokuvan pitäisi tehdä ollakseen parempi. 

Iron Lung ei ole minusta hyvä elokuva ensikertalaisen tekemäksi; minusta se on hyvä elokuva. Iron Lung ei ole hyvä videopelielokuvaksi; minusta se on hyvä elokuva. Neljä tähteä viidestä; minä en ole nähnyt hyviä perusteluita muulle. Ehkä löydän niitä, kun menen katsomaan sen uudestaan, koska minulla on tarve päästä kaivautumaan elokuvaan syvemmin.

Iron Lungia ei ole pureskeltu katsojalle valmiiksi. Se pureskelee katsojansa, jonka se sitten sylkee verimereen pohtimaan, että mitähän vittua juuri tapahtui.