Oma kiinnostukseni estetiikkaan on aina suuntautunut taiteen institutionaalisten rajojen ulkopuolelle. Minua puhuttelevat arkiset vahingot, yhteiskunnalliset ilmiöt sekä ihmisen käyttäytyminen ja kulttuuriset perinteet. Yksi kiinnostavimmista kansanestetiikan ilmentymistä on urheilu, joka näyttäytyy yhtenä selkeimmistä kansanestetiikan muodoista, yhdessä elettynä, jaettuna ja kehollisena kokemuksena, joista jääkiekko on ehkä intensiivisin esimerkki.

Jääkiekko on kiinnostavaa ennen kaikkea visuaalisuutensa vuoksi. Maalit ovat kauniita, rumia, likaisia, puhtaita tai kaoottisia, usein kaikkea tätä samanaikaisesti. Kiekon liike piirtää jäälle viivoja ja kaaria, joita katsoja seuraa vaistonvaraisesti, vaikkei ymmärtäisi pelin sääntöjä tai taktiikoita lainkaan. Pelaajien yhteen pelaaminen, rytmi ja ajoitus hahmottuvat liikkeen kautta, joku on myöhässä, toinen edellä, kolmas juuri oikeassa paikassa. Jääkiekon estetiikka on ajallista ja tapahtumallista, se syntyy hetkessä ja katoaa yhtä nopeasti. Se on huumaa, odotusta, eläytymistä, jännitystä ja rytmiä, elämää.

Mutta pelin visuaalisuus ei rajoitu itse peliin. Jääkiekko-ottelun estetiikka alkaa jo hallin ovella. Ilman kylmyys, hallin tuoksu, ihmisvilinä, karkeat valot ja muovipenkkien muoto virittävät kehon vastaanottavaiseksi. Pelin aikana luistimen suhahdukset, kiekon läimähdykset, yleisön kollektiivinen huokaus tai huuto muodostavat käsinkosketeltavan äänimaiseman. Hallin akustiikka tekee äänistä fyysisiä, ne tuntuvat kehossa voimakkaana. Tämä on moniaistinen kokonaisuus, jossa yksittäisiä elementtejä on mahdoton erottaa toisistaan.

Keskeinen osa tätä estetiikkaa on musiikki. Jääkiekon kansanomainen musiikki on usein ronskia, kulunutta ja suoraviivaista. Sen ei tarvitse olla laadukasta tai taiteellisesti kunnianhimoista; päinvastoin, sen voima piilee juuri tunnistettavuudessa ja rytmissä. Kertosäkeet, bassot ja rummut tarttuvat kehoon ja synkronoivat yleisön yhteiseen jännitykseen. Tämä on yhteisöllistä ääntä, joka rakentaa me-henkeä ja ohjaa tunteita. Musiikki ei kommentoi peliä hienovaraisesti, vaan alleviivaa sitä, kiihdyttää, rauhoittaa tai lietsoo. Se ei jätä mitään epäselväksi eikä sen merkityksiä ole tarpeen pohtia.

Jääkiekon estetiikka ei ole pehmeää tai harmonista, se rakentuu jännitteestä ja voimasta. Fyysinen kontakti, aggressiivisuus ja röyhkeäkin eteneminen olisivat monissa muissa yhteyksissä ongelmallisia tai jopa vaarallisia. Urheilun kehys kuitenkin muuntaa ne katsottaviksi ja koettaviksi turvallisesti omassa karsinassaan. Sääntöjen ja rajojen sisällä rajuus muuttuu intensiteetiksi,  joksikin, jota voidaan ihailla ja jonka kautta omia tunteita voi reflektoida turvallisesti. Estetiikka ei tällöin tarkoita miellyttävyyttä, vaan kokemuksen voimaa.

Jääkiekon viehätys liittyy vahvasti yhteisöllisyyteen. Ottelussa yksilö sulautuu hetkeksi osaksi kollektiivia, jossa tunteet saavat tulla näkyviksi ja kuuluviksi. Huuto, kiroilu, nauru ja pettymys ovat sallittuja ja jopa odotettuja. Tämä tekee jääkiekosta tilan, jossa omaa tunne-elämää voi tarkastella etäämmältä peilautuen muihin. Yhteinen rytmi, yhteiset reaktiot ja jaettu jännitys synnyttävät kokemuksen kuulumisesta.

Kansanestetiikan näkökulmasta on olennaista, ettei jääkiekon estetiikka vaadi koulutusta tai käsitteellistä osaamista. Onnistunut syöttö, väärä musiikkivalinta tai väärän värinen pelipaita tuntuvat vääriltä tai oikeilta vaistonvaraisesti. Tämä esteettinen tunnistaminen kehittyy toistojen ja kokemuksen kautta. Se on hiljaista tietoa, jota ei tarvitse selittää.

Urheilun ja taiteen välillä on yllättävän paljon yhteistä. Molemmat järjestävät maailmaa aistien kautta ja tarjoavat tiloja, joissa omaa olemista voi tarkastella. Ero on usein kokemisen kehyksessä, tai karsinassa, urheilu on kollektiivista, säännöiltään selkeää ja ajallisesti rajattua. Ehkä juuri siksi se on monille helpommin lähestyttävää kuin taide, joka koetaan pääosin yksin. Taide ei avaudu helposti ja usein se vaatii taustatietoa, ajattelua ja monenlaista pohtimista ja tunnustelua. Jääkiekon aiheuttamat tunne- ja ajatuskulut sen sijaan tulevat niin voimakkaana kokemuksena, että niiltä on vaikea välttyä jos uskaltautuu paikanpäälle.

Lopulta on kieltämättä usein helpompaa kohdata omat tunteensa ja ajattelunsa jääkiekon kuin taiteen kautta. Jääkiekossa kokemukset tulevat suoraan naamalle. Ilo, viha, pettymys ja toivo eivät piiloudu tulkintojen tai käsitteellisen pohdinnan taakse, vaan ne pakottavat reagoimaan hetkessä. Taiteen äärellä katsojaa pyydetään usein pysähtymään, mutustelemaan ja etsimään merkityksiä, joskus jopa epäilemään omia reaktioitaan. Jääkiekko ei vaadi tällaista varovaisuutta. Se tarjoaa luvan tuntea ennen ymmärtämistä ja reagoida ennen analyysiä.