Villiinny vaeltamaan taidenäyttelyssä!
Työskennellessäni taidemuseossa näyttelyvalvojana sain usein vastata seuraaviin kysymyksiin: Mistä näyttely alkaa, ja mihin suuntaan sitä kierretään? Museonäyttelyt onkin usein kuratoitu niin, että niillä on selkeä alkupiste ja kiertosuunta, jota noudattamalla esimerkiksi seinätekstit asettuvat loogisimpaan järjestykseen. Tästä syystä tallustan itsekin näyttelyissä useimmiten ehdotettua reittiä ja turhaudun, jollen ole varma, mikä se on. Outo, kouluajoista muistuttava kylmänhikinen ahdistus ujuttaa lonkeronsa pitkin selkäpiitä: Miten voin onnistua tehtävässä (=näyttelyn kiertämisessä), jos tehtävänanto (=reitti näyttelyssä) on epäselvä?
Taidenäyttelyihin liittyy muutenkin ääneenlausumattomia mutta yllättävän pinttyneitä käsityksiä siitä, miten niissä pitäisi toimia ja taidetta kokea. (Tällaiset odotukset tunnistaa yleensä verbistä pitää. Mitä sinun mielestäsi taidenäyttelyssä pitää tehdä?) Itse tunnistan ainakin seuraavia odotuksia, joita asetan itselleni:
Taidenäyttelyssä pitää noudattaa annettua kulkusuuntaa.
Taidenäyttelyssä pitää lukea seinätekstit.
Taidenäyttelyssä pitää katsoa jokaista teosta ainakin hetki.
Herää kuitenkin kysymys: Miten niin pitää? Miksi näin pitäisi toimia? Mistä olen edes tällaisia sääntöjä itselleni keksinyt? (En myöskään usko olevani näiden sisäisten sääntöjeni kanssa yksin: vaeltaessani näyttelyssä kuuliaisesti seinätekstiltä toiselle, jokaista teosta uskollisesti tarkastellen, rinnallani kulkee poikkeuksetta joukko muitakin näyttelykävijöitä.)
Samalla kun arvostan näyttelytekstien tarjoamaa tietoa, mielekkääksi jatkumoksi ripustettua näyttelyä ja sitä, että jokaista teosta katsomalla altistan itseäni monenlaiselle taiteelle – myös sellaiselle, johon en automaattisesti tunne vetoa – tällainen lähestymistapa tekee näyttelyvierailusta usein enemmän uuvuttavan suorituksen kuin merkityksellisen elämyksen. Oikeaoppisen näyttelyvieraan roolia esittäessäni koko keho alkaa protestoida: selkää kolottaa, jalkapohjat jomottavat. Koko ruumiin valtaa apaattisuus, laahustan eteenpäin näyttelysaleissa ilman omaa tahtoa. Näyttelyvierailun jälkeen olen uupunut henkisesti ja fyysisesti: aivoissa tuntuu sumuiselta ja ähkyiseltä, ruumis on puutunut ja vastahakoinen. Näyttelystä jää mieleen sekalaisia tiedonjyviä, jokunen paremmin mieleen painunut yksittäinen teos, mutta ei vahvaa tunnekokemusta. Ruumiiseen painuu muisto, että tällaista taidenäyttelyissä on: ahdasta, yhteen muottiin pakotettua, ruumiille ei ole täällä tilaa.
Tässä kirjoituksessa ehdotan radikaalisti erilaista tapaa kokea taidenäyttely. Siinä viitataan kintaalla sekä kulkusuunnalle että näyttelyteksteille ja annetaan kehon vaeltaa näyttelyssä vapaasti. Ajatellaan vaikka näin: jos yleensä kuljet näyttelyissä kuin talutushevonen – annettuja kulkusuuntia noudattaen, kaikki seinätekstit lukien ja jokaista teosta kuuliasesti ainakin hetkisen tarkastellen –, etkö haluaisi hetkeksi ravistaa riimun yltäsi ja kokeilla, miltä taide tuntuu, kun sitä lähestyykin vapaasti kuin villihevonen, omista lähtökohdistaan?
Esittelen nyt kehittämäni kuvataiteen kokemisen tavan, jota kutsun vaellukseksi. Kuten vaeltamisessa, keskeistä metodissa on kehon liike halki maiseman – tässä tapauksessa läpi näyttelysalien. Vaellus voi tapahtua kävellen tai esimerkiksi pyörätuolilla liikkuen. Vaeltaminen kuvataiteen kokemisen muotona perustuu havainnointiin liikkeellä ja liikkeessä; liikkuminen tilassa ei siis ole vain väline, joka kuljettaa ruumiin teoksen luota toiselle. Sen sijaan vaeltaminen tekee liikkeestä keskeisen siinä, millaiseksi näyttelykokemus muodostuu. Liikkeestä tulee havaitsemisen tapa, seikkailu, joka johdattaa uusien taidekokemusten äärelle.
Vaeltaminen taidenäyttelyssä perustuu kahteen yksinkertaiseen perusperiaatteeseen:
- Jätä kaikki tekstit seinäteksteistä teostietoihin lukematta ja keskity kokemaan tilaa ja teoksia aisteillasi. (Jos tämä tuntuu vaikealta, voit luvata itsellesi, että käyt lukemassa kiinnostavat tekstit ja teostiedot vaelluskokemuksen jälkeen.)
- Hylkää kaikki omat ennakkokäsityksesi ja näyttelyssä annetut ohjeet siitä, millaisia reittejä tilassa pitäisi kiertää. Anna itsellesi lupa kulkea näyttelyssä aivan mitä reittejä tahansa niitä kyseenalaistamatta. Luovuta valta kehollesi: jos et tekisi reiteistä tietoisia päätöksiä, minne kehosi näyttelytilassa vaeltaisi? Seuraa näitä impulsseja ja tarkkaile, minne kehosi sinut johdattaa.
Seuraavaksi avaan näitä periaatteita vielä tarkemmin ja pyrin ratkomaan jo ennalta kysymyksiä ja hankauskohtia, joita ne vaeltavassa näyttelykävijässä saattavat herättää.
Mitä vaeltaminen siis käytännössä tarkoittaa? Kun päättää kokea näyttelyn vaeltamalla, liikkumista näyttelysaleissa voi ajatella esimerkiksi kävelynä metsässä, jossa ei ole valmista polkua. Tällainen vaellus voi tuntua äkkiseltään oudolta ja vieraalta – tapahtuuhan suuri osa arkisesta liikkumisestamme tiukasti ennakkoon suunnitelluilla reiteillä. Entä jos mitään valmista reittiä ei olisikaan? Entä jos voi astua näyttelysaliin ja antaa keholleen luvan kuljettaa ihan minne vain?
Ihan minne vain voi äkkiseltään kuulostaa täydellisessä avoimuudessaan lamaannuttavalta ja oman kehon impulssien seuraaminen ohjeena vaikealta, jos asiaa ei ole tullut koskaan harjoitelleeksi. On vaikeaa tietää, minne keho haluaa mennä, jollei ole tottunut kuuntelemaan sitä. Tähän voi auttaa se, ettei päätöksiään lähde ylianalysoimaan. Voisiko ajatella näin: jos taidenäyttelyssä on lupa kulkea ihan minne vain, kinnostua ihan mistä tahansa ja missä järjestyksessä tai järjestyksettömyydessä tahansa, ei oikeastaan ole mahdollista valita väärin. Voit valita jotain, mennä jonnekin. Joka hetki on myös mahdollista vaihtaa suuntaa, pyörtää päätöksensä ja tehdä uusi – yhden päätöksen painoarvo mitätön, joten on turvallista päättää vain jotain.
Oman kokemukseni mukaan vaeltamisen ankeuttaa ja pysäyttää tehokkaimmin se, että itseltään alkaa kysellä, onko tämä nyt tosiaan se suunta, minne haluan mennä, vai olisiko jokin muu kuitenkin parempi. Kysymys kumpuaa usein halusta tehdä ”oikein” ja varmistua siitä, että kun kerrankin sallii itsensä mennä sinne, minne tekee mieli, mahdollisuuden hyödyntää optimaalisesti. Olisiko kuitenkin mahdollista hengähtää syvään ja luottaa siihen, että minne tahansa keho näyttelyssä intuitiivisesti vaeltaa, on juuri oikea suunta? Näyttelyssä kuljettujen omaehtoisten reittien ei tarvitse olla optimaalisia tai millään mittareilla parhaita mahdollisia. Jos huomaat kehosi liikkuvan johonkin suuntaan, siellä on jotain, mikä sinne vetää – ja tämä riittää. Sekään ei ole ongelma, että lähdet kohti jotain kiinnostavaa vain huomataksesi, ettet olekaan kiinnostunut alkuperäisestä kohteesta. Voit vain havaita tämän ja jatkaa matkaa muualle. Vaeltaminen eroaa tavanomaisemmasta näyttelykokemuksesta juuri siinä, että sen ei tarvitse olla järjestelmällistä, tehokasta, selkeää tai millään tavalla järkevää. Sen sijaan vaeltaminen sallii haahuilun, epäröinnin, suunnanvaihdokset, edestakaisuuden, kiemurat – ja jopa kannustaa niihin.
Vaeltaminen taideteosten äärellä päämäärättömästi ilman valmista reittiä tai näyttelytekstien tarjoamia taustatietoja on kokemus, joka voi tuntua avoimuudessaan monenlaiselta: ihanalta, vapaalta ja luovalta tai toisaalta turhauttavalta, hämmentävältä tai ärsyttävältä. Nämä ja kaikki muutkin vaeltaessa koetut tunteet ovat ymmärrettäviä, eikä esimerkiksi ärsyyntyminen tarkoita sitä, että vaellus olisi jotenkin epäonnistunut. Todennäköisesti se kertoo vain siitä, että vaelluksen tarjoama lähestymistapa – oman kehon kuunteleminen ja seuraaminen ilman muuta päämäärää – on jollain tapaa uutta ja vierasta. Vaeltaminen on onneksi taito, jota voi opetella, ja hankalatkin tunteet asettuvat, kun keho saa useamman kokemuksen siitä, että mitään pahaa ei tapahtunutkaan.
Vaeltamisen tarkoitus on muistuttaa taiteen kokijaa siitä, että hän on itsenäinen henkilö, jolla on haluja ja kiinnostuksenkohteita – ja lupa seurata niitä. Taidenäyttelyissä ei ole liikennepoliisia, joka vahtisi sitä, että näyttelyvieraat pysyvät oikealla reitillä. Näyttelyssä saatetaan ehdottaa tiettyä kulkusuuntaa, mutta vaeltaminen muistuttaa, että sitä ei ole mikään pakko noudattaa. Vaeltava näyttelyvieras on ja saa olla itsenäinen toimija suhteessa tilaan ja sinne asetettuihin taideteoksiin.
Toinen olennainen osa vaeltamista, näyttelytekstien lukematta jättäminen (ainakin näyttelykierroksen aluksi), antaa mahdollisuuden lähestyä taideteoksia puhtaalta pöydältä ja tutkia omaa kokemusta niiden äärellä. Tekstien tarjoama tieto ja tulkinnat ohjaavat väistämättä sitä, miten näemme näyttelyn teokset. Jos tekstit lukee ennen teosten tarkastelua, katselukokemuksesta tulee helposti harjoitus, jossa näkemänsä yrittää sovittaa siihen, mitä tekstit ovat teoksista kertoneet. Tällöin paljon itselle merkityksellistä voi jäädä näkemättä ja kokematta. Jos teksteihin sen sijaan palaa vasta sen jälkeen, kun on ensin ehtinyt havainnoida teoksia omilla ehdoillaan, niiden tarjoama tieto parhaimmillaan lomittuu osaksi jo olemassa olevaa taidekokemusta ja rikastaa sitä.
Iloista vaeltamista taiteen äärellä!
Artikkeli on osa taiteen kehollista kokemista käsittelevää artikkelisarjaa. Muut sarjassa julkaistut artikkelit:
Artikkelisarjan kirjoittamista tukee Suomen Taideyhdistys.
