Kässäätkö – Lanoliinin tuoksuinen lauantai
Avaan pussin ja työnnän käteni pehmoiseen materiaaliin. Se tuntuu käsissäni rasvaiselta ja sileältä. Tuoksu on tiivis, tunkkainenkin, mutta aina minua hieman harmittaa, kun se pestessä haihtuu lähes olemattomiin. Olen hakenut kolme kiloa suomenlampaan raakavillaa Liedosta, Sipilän luomulammastilalta. Tai tarkemmin ottaen olen lähettänyt siellä asuvan siskoni hakemaan villat ja kuskaamaan ne kyläilyreissulla mukanaan tänne Hämeenlinnaan. Lähempääkin saisi ja kannattaisi, mutta haluan tutustua villan tuottajiin eri puolella Suomea. Paikallisesti raakavillaa (ja herkullista Bäätelöä!) on saanut ainakin Pekkolan tilalta Torvoilasta. Tiirinkosken tehtaalla on myös myynnissä esimerkiksi tilan lampaiden taljoja.
Käytän villaa huovutustöissä, kun teen taidetta ja koriste-esineitä. Raakavilla tarkoittaa lampaasta suoraan kerittyä villaa, jota ei ole pesty. Myyjästä riippuen suurimmat roskat ja kakkakikkareet on nypitty pois joko tarkasti tai suurpiirteisesti. Raakavillassa on siis ehta lampaan tuoksu! Jos kyseessä olisi huonolaatuisempi hukkavilla, sitä voisi levittää puutarhaan karkottamaan jäniksiä ja peuroja. (En tosin suosittele, että samalle pihalle päästää lampaiden paimentamiseen jalostetun koirarodun yksilön. Villat saavat hyvin pian ihan uuden järjestyksen.)
Likainen villa on terveysriski, joten raakavilla pitää pestä ennen huovuttamisen aloittamista. Pesu aloitetaan lämpimästä vedestä, jossa on loraus villanpesuainetta. Huuhteluvesi vaihdetaan pariin otteeseen ja lopulta villat painellaan ja levitellään kuivumaan. Pesuvettä pitää seisottaa pari päivää niin, että pintaan nousseen lanoliinin eli lampaanrasvan saa imeytettyä pois, jotta se ei tuki viemäreitä. Kuivunut villa karstataan ja lopultakin se on valmista käytettäväksi huovuttamiseen tai kehräämiseen. Kaikki tämä kestää noin viikon, jonka jälkeen vasta päästään aloittamaan varsinaisen tuotteen tekeminen. Joku voisi pitää tätä hullun hommana. Lampolat lähettävät yleensä villansa kehräämölle, jossa kaikki tehdään vähän isommalla volyymilla teollisesti ja käsityöläinen saa villansa käyttövalmiina parissa päivässä nettikaupasta. Jotenkin minua kuitenkin kiehtoo ajatus, että huovuttamani lapasen villat ovat peräisin lampaalta, jonka parhaassa tapauksessa tiedän nimeltä. Voitte ehkä arvata, että olen joskus saattanut haaveilla omasta lammaskatraasta!
Tämä prosessin alusta loppuun saattamisen riemu olisi varmasti sata vuotta sitten saanut ihmiset kummastelemaan. Arkinen työ on muuttunut eksoottiseksi harrastukseksi. Materiaalien ja esineiden alkuperä on meille nykyään usein täysi mysteeri. Saatamme tietää valmistusmaan, mutta emme koskaan näe käsiä, jotka tuotettamme ovat kasanneet, saati käsiä, jotka ovat siihen tarvittavan materiaalin pelloillaan kasvattaneet ja keränneet. Asioista tulee itsestäänselvyyksiä, kun ne tipahtelevat pakettiautomaatista syliimme kuin taivaan lahjat. Sellaisina emme niitä silti pidä, vaan heitämme kaiken surutta roskiin uuden tieltä. Prosessin tunteminen sen sijaan saa arvostamaan esineitä ihan uudella tavalla.
Kyllä minä ostan villaa myös valmiiksi käsiteltynä. En (vielä) ole perehtynyt villan värjäämiseen syvällisesti, joten kaikki värjätyt villat olen hankkinut valmiina. Lampaiden luonnonväreissä on kauniita sävyjä valkoisesta harmaaseen ja toffeesta mustanruskeaan, mutta välillä tarvitaan kirkkaita värejä. Värjäyspuoli ei ole kaikista ekologisin osa villankäsittelyä, mutta Suomen pienissä kehräämöissä sekin puoli on varmasti vastuullisesti hoidettu. Pirtin kehräämö Mikkelin suunnilla ja Kehräämö Mustalammas Porin suunnilla lienevät tämän hetken isoimmat tekijät Suomessa.
Suomalaisen villan käyttäminen on itsessään niin hieno asia, että sen valitseminen kompensoi paljon. Lampaat tekevät maisemointityötä ja mahdollistavat uhanalaisten perinnemaisemien ylläpitämisen. Vieraslajitkin, kuten jättipalsami, saavat kyytiä lampaiden vahvan ruuansulatuksen myötä. Hämeenlinnassa lampaiden kesätöitä pääsee ihastelemaan Linnan ympäristössä ja Visamäessä. Viime kesänä lampaat tulivat Vekkilän museotilalta Tammelasta ja Iittalan Pässinpäältä. Hauholla nähtiin lammilaisen Metsälän tilan lampaita. Villa on kehräämöjen ja monien pienyrittäjien toiminnan perusta. Suomen lammastilat ovat kuitenkin ahdingossa kustannusten nousun ja tukien vähenemisen vuoksi, joten suomalaiset tilat ja tuotteet olisi syytä nostaa vahvasti kuluttajien tietoisuuteen.
Olen kiitollinen suomalaisista lampaankasvattajista ja laadukkaasta villasta. Painan usein poskeni pestyä ja karstattua villatopsia vasten. Tuoksu on mieto, seassa on pienen pieniä heinänpalasia. Villa on fyysistä, lähes elävää. Voin sieluni silmin nähdä lampaan ja lampolan. Kiilto ja pehmeys kertovat, että lammasta on hoidettu hyvin. Tiedän, missä villa on syntynyt ja miten se on käsiini päätynyt. Käsityöläisenä en voisi materiaalilta enempää toivoa.
