Kässäätkö
”Tää on ope niiiiin chillii! Mä voisin tehdä tätä koko päivän!” kuuluu huudahdus pöydän äärestä. Muutamat mäntysaippuaiset kädet ovat painautuneet märkien villalättyjen päälle hieroen niitä pyörivin liikkein. Olemme kuudesluokkalaisten käsityötunnilla ja opetan heille märkähuovutusta. Villat on aseteltu pöydälle kuidut ristikkäin ja päälle on roiskuteltu kuumaa saippuavettä. Ensin on taputeltu varovasti kaikki villat märiksi ja sitten on päästy mukavimpaan vaiheeseen – hieromiseen ja hinkkaamiseen. Kuudesluokkalaisia ohjeistus tietysti hihityttää. Pian kaikki pyörittelevät saippuaista villaa ja ihmettelevät, mitä heidän käsiensä alla syntyykään.
Tilanne tunnilla voi vaikuttaa vähäpätöiseltä, mutta sydämessäni tunnen läikähdyksen. Tätä on käsityö parhaimmillaan. Flow-tila, joka rentouttaa ja inspiroi. Lopputulema ei ole tärkein, vaan tekemisen ilo, matka. Se tunne, kun tajuaa, että materiaali muuntuu ja muokkautuu oman tekemisen vaikutuksesta.
Lukutaidon ohella lasten käsityötaitojen rappeutumisesta on puhuttu koulumaailmassa jo pitkään. Kymmenen vuoden luokanopettajan kokemuksellani voin yhtyä tähän huoleen. Yhä enemmän löytyy kuudesluokkalaisia, joilla vaikkapa kengännauhojen, saati luistinten sitomiseen menee aikaa sekä hermot. Jumiutuneen vetoketjun kanssa kamppaileva, opelta nöyränä apua kysyvä esiteini on samaan aikaan hellyyttävä ja hälyttävä ilmestys. Yritä nyt sellaiselle opettaa käsityötunnilla oikeaa ja nurjaa silmukkaa. Siinä vaiheessa menee opellakin aikaa ja hermot.
Kädentaitojen ylläpitäminen on elintärkeää, koska käsillä tekeminen liittyy kaikkeen ihmisyydessä. Se on yhteydessä aivotoiminnan vahvistamiseen, sinnikkyyden kehittymiseen, suunnitelmallisuuteen, tekemisen riemuun, mielenhallintaan, itsetuntoon ja luovaan ongelmanratkaisuun. Käsityö on ollut läsnä siitä asti, kun homo habilis alkoi käyttää työkaluja. Kulttuuri on jalostunut ajan saatossa upeisiin taitoihin, jotka nyt ovat taantumassa ja katoamassa. Miten käy pitsinnypläyksen tai puunveiston, kun emme osaa enää edes parsia ja paikata?
Nuo kuudesluokkalaisten chillisti antaumuksella huovutetut lätyt pysyivät lopulta koossa hyvin vaihtelevalla menestyksellä. Yhden käsiä saippuavesi pisteli ja toinen arasteli kuuman veden käyttöä. Huuhtelemisen jälkeen ei osattu puristaa työtä kuivaksi ja lattia lainehti. Osalle into tekemiseen kuitenkin säilyi ja he halusivat huovuttaa seuraavalla tunnilla lisää. Aikaa tutkailuun ja ihmettelyyn pitäisi olla enemmän. Käsityöopetuksen ”kaikkea kaikille” -aikakausi on kutistanut pitkäjänteisen opettelun mahdollisuuksia. Kaikkien pitää opetella vähän teknistä ja vähän tekstiiliä. Tai nykytermein ”pehmeitä” ja ”kovia”. Tällä on haluttu hälventää käsityön sukupuolittuneisuutta. Ajatus on hyvä, mutta käytännössä kukaan ei ehdi oppia mitään tekniikkaa kunnolla. Käsityön arvostus näkyy myös päätöksissä. Hämeenlinnan perusopetuksen tuntijaossa kolmannelle luokalle on varattu viikossa yksi käsityötunti. Jokainen voi kuvitella, mitä siinä ajassa ehtii tehdä.
Toisaalta identiteettinsä kanssa kipuilua aloitteleva kutosluokkalainen poika tuskin valitsisi vapaaehtoisesti huovuttamisen ja jäisi näin ollen tuota rentouttavaa kokemusta vaille. Selvästi suosituin hetki huovuttamisessa oli juuri villan hierominen. Siinä on myös minun mielestäni jotain maagista, tuntea kuinka kuidut ottavat uutta muotoa vain veden, saippuan ja omien käsien avulla. Koko kämmenen tuntoreseptorit ovat villaa vasten, aistien lämmön ja sileyden. Silloin tunnen olevani osa käsityökulttuurin ainutlaatuista jatkumoa, itäisten paimentolaisten perua ja keskiaikaisten vaattureiden kiltaa. Kädet tekevät ajatonta työtä.
