Matti Oja ja Mikko Pellinen: Archetypal Echoes
”Matti Ojan ja Mikko Pellisen muodostama duo on kahden kokeneen muusikon
ainutlaatuinen kohtaaminen. Duon debyyttialbumilla Confluence kuullaan muusikoiden
intiimiä vuoropuhelua melodisten ja ilmeikkäiden sävellysten muodossa.Useiden eri
instrumenttien avulla kaksikko luo yhdessä moniulotteisen musiikillisen maiseman. Albumilla
melodinen herkkyys, persoonallinen ilmaisu ja vahva tunnelataus yhdistyvät taidokkaasti.
Duon musiikissa voi kuulla vaikutteita jazzista, kansanmusiikin sävyistä sekä klassisesta
musiikista. Genret sulautuvat muusikoiden käsissä omaleimaiseksi äänimaisemaksi.”
-tiedote
Matti Oja ja Mikko Pellinen ovat kokeneita konkareita musiikin saralla. Heidän muodostamansa duo julkaisi debyyttialbuminsa 7.3. ja tältä, Confluence -nimeä kantavalta tuotokselta lohkaistu sinkku Archetypal Echoes, päätyi kulttuurikyylän kuulokkeisiin tänään. Äänimaisema, joka sieltä korviini avautui oli kerrassaan häkellyttävä.
Ensivaikutelma on hyvin vahvaa Doorsia, kitara maalaa The Endin tärykalvoille, mutta juuri kun kuulija valmistautuu Morrisonin ääneen, kappale lähteekin toisille urille. Astetta esteettisempiin sfääreihin. Autiomaateema tosin jää väreilemään vahvana, instrumentit piirtelevät hyvin selkeän auringonlaskun, kaktukset, kaukana siintävät vuoret ja jos oikein keskittyy, voi nähdä myös hevosen tahi kaksi.
Kitara käy keskustelua basson kanssa, hyvin ystävällismielistä sellaista, ne myötäilevät toisiaan, ovat samaa mieltä kaikesta. Kaunista kuunneltavaa, sellaista, että tekee mieli laittaa silmät kiinni ja antaa kesätuulen pyyhkiä kasvoja. Tulee sellainen matkamusiikkiboogie tästä, kappale kulkee sujuvasti eteenpäin ja vie kuulijaansa siinä samalla. Toimii sekä konkreettisesti kuljettavana autossa luukutettuna, että kuvainnollisesti kotisohvalla mielen maailmoissa matkustaen. Sellaisissa kauniissa maailmoissa, ei tämä välttämättä räntäsateessa reissaamisen tahdittajana toimisi, ehdottomasti kesäiltaan soveltuvaa soitantaa tämä.
Melodia on mielestäni hieman hypnoottiseen päin kallellaan. Se ikään kuin kietoutuu kuulijan ympärille, toistaen samoja kuvioita, mutta avautuen samalla uusille tasoille kuin kaleidoskooppi. Ilakoin myös siitä, että kappale on vain instrumenttien dialogia, sävelten ja sointujen kertomaa tarinaa, jota sanat eivät sido. Minun päässäni tämä hypnoottisen kaunis ralli oli matkalaulu, jossa hevoset kirmailevat hellepäivän punertuessa yöksi, vuoret siintelevät ja kaktukset ojentelevat piikkejään autiomaata halkovan valtatien laidoilla. Joku toinen taas kuulisi tässä jotakin aivan muuta. Ja juuri siksi puuttuvat sanat ilahduttivatkin suuresti: ralli on astetta laveampi, kun sävelet puhuvat sanojen sijaan, sanoi kulttuurikyylä, kun musiikkia arvioi. Hähä.
Kaiken kaikkiaan Archetypal Echoes on hieno teos. Juutuin nyt tähän matkametaforaan, mutta sellaisena matkan tapaisena tämä näyttäytyi. Otti hetkeksi mukaansa ja meni sitten menojaan, jättäen kuulijan hyräilemään hypnoottista melodiaa loppuillaksi. Ilahduin myös kappaleen loppupuolelle asetetusta pikku ansasta, jossa ralli on muka loppuvinaan, mutta juuri kun olin ottamassa kuulokkeita pois, se läpsähtikin vielä toviksi täyteen vauhtiin. Säikähdin, miltei. Pidin siitä.
Tämä oli siis kerrassaan oivallinen biisi, suosittelen lämpimästi kokeilemaan millaiselle matkalle tämä teidät vie. Itse menen nyt testaamaan muut levyn rallit, ties vaikka ilahtuisin vielä uudemman kerran.
