Helsingin Kaupunginmuseo järjesti talven aikana useamman Kartanoiden Kummitukset kävelykierroksen Hakasalmen huvilalla. Kierrokset olivat osa Hakasalmen huvilan Kimallus ja Kumarrus – Kartanonväen Kaksi Maailmaa- näyttelyn tapahtumaohjelmaa. Kävin itse kierroksella tammikuussa, koska loppuvuoden kierrokset olivat kaikki heti loppuunmyytyjä, eikä se ole ihmekään. Kummitukset kiinnostavat, ja tällainen ohjelma on erikoisuus joka vetää ihmisiä puoleensa.

Saavuin Hakasalmen Huvilalle sumuisena pakkasiltana, ja vastassani oli pimeän rakennuksen kynttilänvalolla valaistu vastaanottotiski. Tunnelma oli lähes harras, rakennuksen valottomuus sai koko kaksikymmenisen vierailijajoukon hiljaiseksi. Kun oppaana toiminut Mirja Nivalainen saapui kynttilälyhdyn ja noitamaisen asunsa kanssa paikalle me seurasimme häntä museon sisälle kuin tottelevaiset lapset. 

Museon sisällä Nivalainen aloitti opastuksensa puhumalla 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun ihmisten suhtautumisesta kuolemaan. Kuolema oli tuolloin enemmän ja akuutimmin läsnä kuin nykyään, perhe oli todella onnekas jos jokainen syntynyt lapsi selvisi aikuisuuteen asti, kun nykyään lapsen kuolema on enemmänkin harvinainen tragedia. Tästä syystä kuolema oli arkisempi, mutta siihen sisältyi myös enemmän uskomuksia ja perinteitä. Jos näitä perinteitä ei kunnioitettu, saattoi vainaja jäädä kummittelemaan kuolinpaikkaansa tai paikkaan jossa hän eli. Ennenaikaan oli hyvin tiedossa, että jos vainajan hautaanvieminen ei mennyt kaikkien sääntöjen mukaan kummittelun riski oli suuri. Kummitusjutut pelottivat, mutta myös kiehtoivat ja niitä kerrottiin sekä tuvissa että salongeissa ympäri maata. Kartanon Kummitukset kierroksella opas kertoi meille erilaisista kummituksista joita erityisesti Helsingin seudun kartanoissa asuu.

Nykyaikana ihmiset ajattelevat helposti kuoleman – sekä kummitusten – olevan jotain kaukana olevaa, omasta elämästä erillistä, mutta 1800-1900 luvun vaihteessa ihmisillä ei ollut tällaista luksusta. Terveydenhuolto oli huonoa ja kulkutautien leviämismekaniikkaa ei vielä ymmärretty kunnolla, ihmiset söivät liian yksipuolisesti ja nykyään helposti hoidettava sairaus tai vamma saattoi viedä kenet tahansa hautaan. Kuolema oli koko ajan läsnä kaikkialla, ja tästä syystä siihen piti suhtautua samalla arkisesti että kunnioittavasti. Läheisen ihmisen kuolema on aina suuri asia, vaikka läheisiä ihmisiä kuolisi koko ajan, suruun ei turru koskaan. Ihmiset olivat myös akuutin tietoisia omasta kuolevaisuudestaan, koska muistutuksia tästä näkyi joka hetki. Koska kuolema oli arkinen mutta vakava asia, se piti ympäröidä rituaaleilla, kuten kulttuureissa on tapana tehdä. Kummittelua estettiin Nivalaisen mukaan muun muassa vetämällä kalmoa varpaasta tai nenästä, tahi harppaamalla vainajan jalkojen yli kolme kertaa. Mikäli vainaja oli jo haudassa kun kummittelu huomattiin ja haudalla oli hautaristi, pystyi kummittelun lopettamaan lyömällä ristiä rautakangella. 

Nivalainen kertoi meille että on olemassa harmaita rouvia, sekä mustia rouvia. Harmaat rouvat olivat Nivalaisen teorian mukaan naisia jotka tekivät kartanossa ahkerasti töitä, ja jotka töiden kesken jäätyä saapuivat takaisin tuonpuoleisesta toimittamaan tehtäviään. Keravan kartanolla on nähty harmaa rouva useaan kertaan, ja hän on vuosisadan ajan tehnyt kartanossa omia juttujaan sinänsä yrittämättä pelotella ketään. Musta rouva taas on Nivalaisen teorian mukaan nainen joka ei ollut eläissään kovin mukava vaan aiheutti muille ongelmia tai jopa murhasi jonkun. Helsingin kaupungin ulkokierroksena tapahtuvalla kummituskävelyllä kerrotaan mustasta rouvasta joka asuu Albergan kartanossa. Minkä tahansa sävyinen kummitus onkaan, kyse on yleensä aina joko hautaamisen aikana tapahtuneesta epäkunnioituksesta, tai siitä, että ihmisellä on jäänyt jokin asia kesken. 

Tärkeä, mutta samalla hyvin arkinen osa kartanoiden elämää oli talousrakennus riihi. Riihessä säilytettiin ruokaa ja työvälineitä, mutta myös vainaja vietiin säilytykseen hautaamista varten ja tästä syystä useassa kartanossa kerrottiin riihessä kummittelevan. Kummittelua tapahtui erityisesti silloin kun vainajaa ei kunnioitettu tarpeeksi paljon – jos vaikkapa ruumispaita oli rikkinäinen tai likainen, tai jos kirkkoonviemisessä tapahtui jonkinlainen virhe, saattoi sielu jäädä vihaisena kummittelemaan. Näin kerrotaan käyneen Keravan kartanolla, kun rengin ruumista kirkolle ajaneet rekimiehet ajoivat humalassa reen kartanon aidanpieleen ja ruumisarkku luiskahti reestä maahan. Tästähän renki suuttui, ja jäi kartanolle kummittelemaan. 

Ennenaikaan, kuten jossain määrin nykyäänkin, rikkaiden ihmisten hautaustavat poikkesivat hyvin paljon rahvaan väestön hautauskulttuurista. Nivalaisen mukaan 1600-luvulla aateliston jäsenet keräsivät pitkiä hautajaiskulkueita saattelemaan läheisensä hautaan, kun taas rahvaan väestön piti hoitaa hautajaiset paljon vähäeleisemmin. 1700-1800 luvuilla hautajaisista tuli intiimimpi tapahtuma, mutta luokkaerot näkyivät kuitenkin hautajaisten kulussa usealla tavalla. Erona ei ollut vain arkku, tarjoilut ja hautajaiskonvehdit, vaan myös se ketkä vainajaa surivat. Jos renki kuoli, renkiä surivat vain läheiset ja muu palvelusväki, mutta jos isäntä kuoli oli rengin velvollisuus surra häntä kuin läheistään. Rahvaalta vaadittiin siis työntekoa jopa suremisessa. 

Nivalainen kertoi opastuksen yhteydessä jonkin verran myös spiritismistä ja sen suosiosta suomessa. Suomeen spiritismi rantautui 1800-luvun loppupuolella, ja seanssien pitämisestä muodostui moneen salonkiin suosittu huvitus. Kaikki ihmiset tunsivat jonkun, joka on kuollut ja johon he haluaisivat saada yhteyden, ja samalla kaikki ihmiset janosivat saada tiedon kuolemanjälkeisestä elämästä. Kuolema on historiallisesti aina ollut pelottava asia, koska se on niin lopullinen loppu. Ihmiset haluavat tietää, että vaikka kuolo korjaisi jotain ihmisestä jää kuitenkin eloon ja kykeneväiseksi kommunikoimaan elävien kanssa. Ihmiset halusivat tietää, etteivät rakkaat ole hävinneet ikuisiksi ajoiksi vaan jonkin osa heistä elää edelleen. Siksipä myös helsingin salongeissa tapahtui harva se ilta pöytäänkoputuksia ja materialisaatioita meedioiden välityksellä. Vaikka nämä illat olivat enimmäkseen huvia, oli myös suomessa vannoutuneita spiritualisteja jotka uskoivat koko sielullaan ihmisen jatkavan elämäänsä toisessa muodossa kuoleman jälkeen. Ja miksipä he eivät olisi näin uskoneet? Koko tuon ajan kulttuuri kertoi tarinaa kummituksista ja kuolemanjälkeisestä elämästä.

Kartanoiden Kummitukset -kierros oli kiehtova katsaus entisajan elämään ja kuolemankulttuuriin, ja Hakasalmen Huvila oli tälle kierrokselle oikein sopiva miljöö vaikka huvilan omista kummituksista ei kierroksella juurikaan puhuttu. Oli nerokas ajatus pitää opastettava ryhmäkoko intiiminä, ja vetää kierros pimeässä huvilassa. Museona toimiva huvila pitää esillä 1800-luvun lopun huoneiksi järjestettyjä kuvaelmia jotka toivat kierrokseen oman mystisen ja kummitusmaisen elementtinsä. Toivon että Helsingin Kaupunginmuseo järjestää vastaavia kummituskierroksia myös tulevaisuudessa.