Luonnosta ja ihmisluonnosta
Tammikuun alkupuolella auenneen Kulttuurikonttorin gallerian ensimmäinen näyttely, Ihmisen aika, on runsas värien, aiheiden ja tekniikoiden kylpy. Näyttelyn ovat koonneet ja kuratoineet avoimen haun kautta tarjotuista teoksista nelihenkinen jury: brasilialainen taidemaalari Kelyne Reis, kuvataiteilija Minna Salonen sekä kaksi nimettömänä pysyttelevää kuvataiteen kuluttajaa. Lopputulos tuo värikylläisen piristysruiskeen tammikuisten lumituiskujen keskelle ja herättää iloisesti eloon Lukiokadun varrella tyhjillään uinuneen vanhan puutalon.
Yhdestä huoneesta koostuvaan galleriaan on saatu sujuvasti mahdutettua peräti 34 teosta 20 eri taiteilijalta. Ripustus on runsas mutta ei lainkaan ahdas. Sekä tekniikoiltaan että aiheiltaan hyvinkin erilaiset teokset on saatu ripustettua oivaltavasti sulaan sopuun keskenään sitomalla niitä yhteen esimerkiksi teosten värien tai materiaalien kautta. Niinpä katse liukuu teoksesta toiseen sujuvasti, ja kokonaisuus muodostaa luontevan oloisen maailman, jossa on katsojana turvallista tallustaa.
Näyttelyn löyhäksi teemaksi muodostuu ihmisen ja luonnon suhde. Monissa teoksissa ihminen asettuu perinteiseen tapaan tarkkailemaan ja kuvaamaan luontoa, jotain itsestään erillistä ja ulkopuolista. Esimerkiksi Heidi Halonen kuvaa maalauksessaan kiviä värejä ekspressiivisesti läikytellen (Kivet V, 2024). Toisaalta on myös teoksia, kuten Asta Koivunivan Sieniseinävaate (2023), jossa roolit kääntyvät päälaelleen ja luonto tunkeutuu ihmisen alueelle – tässä tapauksessa omalla tavallaan kauniiksi sienimuodostelmiksi vanhaan seinävaatteeseen.
Luontoon keskittyvien teosten ohella näyttelyssä on ihmisyyteen ja sen eri puoliin syventyviä töitä. Itseäni puhutteli erityisesti Eva-Riitta Pesosen vanhanaikaista, röyhelöistä mekon helmaa kuvaava suurehko maalaus (Usva, 2024), jonka äärellä uppouduin tarkasti kuvatun kankaan laskoksiin, ryppyihin ja ompeleisiin. Maalaukseen on rajattu mekosta vain helman alaosa, ja tuntuu tärkeältä eleeltä rajata huolellisen katseen ja työstön kohteeksi jotain helman kaltaista, jossa katse muuten tuskin kauaa lepäisi. Naisten maailmaan kuuluvana helmat eivät sitä paitsi nauti suurtakaan arvostusta – pikemminkin niihin liitetään turhamaisuuden, höpsöyden ja heikkouden kaltaisia mielikuvia. Maalauksen aiheena helma tulee kohotetuksi tärkeiden, kuvaamisen arvoisten asioiden joukkoon, minne se ilman muuta kuuluukin: ovathan helmat erottamaton osa naisten historiaa, osalle meistä nykyisyyttäkin.
Pesosen maalatun helman alla uinuu kolme huovuttamalla luotua naishahmoa, Noora Savolaisen Nukkuja-teokset (Nukkuja 1, 2 ja 3, 2024). Ilmeikkäät hahmot nukkuvat kukin omassa pedissään, omia uniaan nähden: yksi nukkuu rauhallisesti, muiden silmistä pursuaa levottoman oloisia unia ja asennot ovat kuin liikkeessä. Teokset kuvaavat nukkumisen ja unien näkemisen kokemusta kekseliäästi, samaistuttavasti ja kehollisesti. Erityisesti liikutuin huopahahmojen pikkuruisista varpaista – niin pieninä ja suojattomina ne pilkistelivät uniensa kourissa tempoilevien hahmojen peittojen alta.
Ihmisen aika on näyttelynä niin runsas, että on mahdotonta kuvata tai käsitellä läheskään kaikkia näyttelyn teoksia. Se on kuitenkin katsojan näkökulmasta vahvuus: erilaisten teosten joukosta voinee luottaa löytävänsä jotain itseä puhuttelevaa taidemausta tai katsomishetken mielentilasta riippumatta. Luonto ei herää gallerian ulkopuolella vielä pitkään aikaan, ja ihmisluontokin on kadonnut jonnekin toppatakin laskoksiin. Molempia kannattaa siis poiketa tutkimassa taiteen äärellä.
Ihmisen aika Kulttuurikonttorin galleriassa (Lukiokatu 16) 4.1.–27.1.2025.
