Kadonnutta joulutunnelmaa etsimässä
Joulunalusajalla on taipumusta saattaa ihminen outoon tilaan. Pidän joulusta, olenpa saattanut julistaa suorastaan rakastavani sitä, mutta tänä vuonna joulutunnelma on antanut odottaa itseään. Kaikki (lähinnä kahvin avulla hankittu) tarmo valuu kehosta viimeistään pimeyden laskeutuessa neljän maissa, kaupungilla kimaltavat joulukoristeet vain vilistävät näkökentässä, joululaulujen kulkuset kilkattavat korvissa ja joulusuunnitelmista selkoa vaativat sukulaiset tekisi mieli toivottaa jorpakkoon. Ajatus suorastaan neljän joululahjan hankkimisesta aiheuttaa akuutin, absurdin stressireaktion. Silloin ihminen saattaa kyyhöttää väräjävän tuikkukynttilän äärellä sohvan nurkassa vilttiin kääriytyneenä ja ajatella, että eikö joulu joskus ollutkin mukava asia? Miten siitä tuli tällaista?Jotain on siis tehtävä.
On löydettävä kadonnut joulutunnelma, ja miksipä se ei voisi löytyä Hämeenlinnan kirkosta, Kauneimmat jouluvirret -tapahtumasta? Uskonnollisuudella ei ole roolia elämässäni, mutta käyn kirkoissa mielelläni nauttimassa arkkitehtuurista ja tunnelmasta. Kauneimmat joululaulut -yhteislaulutilaisuudet ovat sitä paitsi kuuluneet jouluperinteisiini jo lapsesta saakka. Nyt luvassa on yhteislaulua jouluvirsien merkeissä, ja lisäksi tapahtumassa esiintyy Vanajaveden nuorisokuoro johtajanaan Anna-Maria Lehtoaho. Tsemppaan siis itseni pimeänä arki-iltana ylös sohvalta, vedän saappaat jalkaan ja liukastelen toiveikkaasti kirkkoon. Odotukset ovat korkealla, ja odotan hartaan joulutunnelman laskeutuvan ylleni hetkenä minä hyvänsä.
Kirkossa on yllättävän paljon väkeä – jostain syystä olin odottanut muutamaa penkkirivillistä kaupungin innokkaimpia veisaajia, mutta ilmeisesti moni muukin on joulutunnelman ja rauhoittumisen tarpeessa, ja epäilemättä nuorisokuoron perheitä ja ystäviä on saapunut paikalle. Solahdan siis joukon jatkeeksi virsikirja kädessäni yhden penkkirivin päätyyn ja valmistaudun heittäytymään virsien virtaan.
Kauneimmat jouluvirret -tapahtuma ei tarjonnut yllätyksiä, ja miten rentouttavaa sellainen välillä onkaan. Kun käy enimmäkseen nykytaiteen tapahtumissa ja esityksissä, joissa vastaan voi tulla suunnilleen mitä tahansa, tuntuu vaihteeksi äärimmäisen turvalliselta istua kirkonpenkissä ja nauttia tismalleen siitä, mitä tapahtuman kuvaus lupasikin: jouluvirsien laulamisesta ja kuoron heleästä esiintymisestä. Kirkossa ehdin pohdiskella sitäkin, miten turvalliselta tuntuu laulaa melodioita, joita on laulettu jo satoja vuosia eri puolilla Eurooppaa. Oman äänen liikkuminen samoissa sävelkuluissa kuin tuhansien ihmisten minua ennen ja myös minun jälkeeni tuo rauhoittavan tunteen edes jonkin jatkuvuudesta sirpaleisessa maailmassa. (Tässä kohtaa on työnnettävä henkiselle hattuhyllylle toiseen kertaan pohdinnat siitä, millaisia melodioita ja muuta kulttuuria onkaan jäänyt unohduksiin ja kadonnut kristinuskon syrjäyttäminä. Kaikkea ei vain pysty käsittelemään yhtä aikaa.)
Löysinkö joulutunnelman? Kyllä, vähän. Tunnin ajaksi pysähdyin, rauhoituin: liityin toppatakkisten kanssaihmisten laumaan laulamaan. Katselin kirkon kattoon; kuuntelin, ihmettelin, olin vain.
Kauneimmat jouluvirret -yhteislauluilta järjestettiin Hämeenlinnan kirkossa ke 11.12. klo 18.
