The Roost, Beat-up to bonehead, bonehead to beat-up
Nostalgialla maustettua grungeboogieta
The Roost on tamperelainen särörokkia soittava bändi, jonka tuore julkaisu läpsähti kulttuurikyylän korviin tänä lumimyrskyisenä keskiviikkoiltana. Orkesteri muodostuu kokeneista rockukoista, jotka ovat vaikuttaneet mm. sellaisissa laulu- ja soitinyhtyeissä kuin Nyrkkitappelu, Rückwater, Pöölö ja Ystävä, Lurk ja Lepolan Akka & Kulkutauti.
Uusin sinkku, Beat-up to Bonehead, Bonehead to beat-up näki päivänvalon perjantaina 15.11. Itse taiteilijat kuvailevat tuotostaan ahdasmielisten luupäiden anti-anthemiksi, vihaiseksi flashbackiksi tamperelaisesta teollisuuslähiöstä ja vieläpä sillä tavalla ysäristi soitettuna. Eihän tuollainen ralli voi olla muuta kuin mielenkiintoinen, totesi kulttuurikyylä volumenappia ruuvaillessaan. Ja olihan se. Aivan erityisen mielenkiintoinen.
Ensimmäisenä on todettava, että lupaus ysäriydestä lunastettiin todellakin jo ensi metreillä. Surinalaulu viskasi kuulijan viime vuosituhannelle niin, että flanellipaita vain hulmahti. Ja sitten se jatkoi hulmuamistaan, kun ralli pääsi toden teolla vauhtiin. Alternativeosastoa läpsähti kaiuttimista oikein olan takaa.
Beat-up to Bonehead, Bonehead to beat-up rytyyttää menemään kuin pikajuna, ilahduttavan reippaasti ja riemastuttavan nostalgisesti. Tässä toki on huomioitava kuulijan ysärisuhde, tuolloin teinivuotensa elänyt kuulee eittämättä grungeboogiessa kaikuja omasta nuoruudestaan ja ilahtuu jo ihan vain siitäkin syystä, mutta ei tämä ralli millään muotoa pelkällä nostalgialla ratsasta. Se onnistuu olemaan samaan aikaan sekä nostalginen tuulahdus vuosikymmenten takaa, että tuoreelta tuoksahtava tämän päivän tuotos.
On vaikea kuvitella mitään kuluneempaa ja ontompaa termiä musiikkiesitystä kuvailemaan kuin ”rehellinen” tai peräti ”autenttinen”, mutta kyllähän tässä nyt vähän sellainen rehellinen meininki on. Eikö olekin? Että, ei olla olevinaan vaan ollaan. Ja soitetaan sitä reipasta särörokkia niin että ne edellä mainitut flanellipaidat hulmuavat ja maihareista menevät kannat linttaan vallan.
Vaikka en olisi kieriskellyt nostalgian aalloissa ja etsinyt vaatehuoneesta kolmekymmentä vuotta sitten ostamiani maihareita tämä rallin johdosta, olisin silti luokitellut tämän kelpo soitannaksi. Kertosäe jää tehokkaasti päähän soimaan, tennarit tapailevat karkelontapaista, sellaista tasajalkatyyliä ja jos olisi taipumusta ilmakitarointiin, siihenkin ralli tarjoaa paikan. Toisenkin. Korvamatoherkkiä tosin varoittaisin tuosta kertsistä, se on melko sitkeä.
Fuzz-surinan ja tummansinisen grooven myötä orkesteri jättää omien sanojensa mukaan kuulijan odottamaan jatkoa seuraavien julkaisujen muodossa ja sekin pitää paikkansa. Myös seuraava julkaisu tullee olemaan mielenkiintoinen ja kelpo. Kenties myös korvamatoainesta sekin.