Moon Shot, ajaton, suuri ja hiottu
Lauantai 12.10. oli jo pimentynyt varsin synkeäksi, kun Kulttuuri Kyylä Kuula vaappui kohti Suistoa, aikomuksenaan kuunnella ajatonta ja isoa rockia. Sellaista vuonna 2019 perustettu Moon Shot kuulemma soittaa ja uskottavaltahan se väittämä kuulosti, ottaen huomioon bändin jäsenten historian. Tässä superbändiksikin nimetyssä laulu- ja soitinyhtyeessä vaikuttavat Ville Malja (Lapko), Jussi Ylikoski ja Mikko Hakila (Disco Ensemble), sekä Henkka Seppälä (Children of Bodom). Varsin asiantuntevaa artistiosastoa siis, tuumin asettuessani väijyntäasemiin.
Ensivaikutelma tästä ajattomasta ja isosta rockista oli juuri se ajattomuus. Se oli rockia, sellaista perinteistä, toimivaksi havaitun kaavan mukaan luotua rockia, joka on kuulostanut suurin piirtein samalta kautta vuosikymmenten. Olin tosin aistivinani muutamassa rallissa vahvan vuosituhannen alkuvuosien aromin, hienoista HIM-värinää ja dramatiikkaa, kenties juuri se ainesosa, jota sanalla iso kuvaillaan. Sellaista, jota kuunnellessa tekee mieli ottaa katu-uskottava haara-asento ja rankaista ilmakitaraa kuin Slash konsanaan.
Soitanta oli hyvin ammattimaista ja varmaa, mitäpä muutakaan. Perinteinen, ajaton ja jo monesti mainittu iso rock oli toki pääroolissa, mutta rallit eivät silti sortuneet toistensa kopioiksi, hyväksi havaitun kaavan puuduttavaksi toistoksi, vaan pitivät mielenkiinnon yllä olemalla ilahduttavasti erilaisia. Esimerkiksi syksyllä 2023 singlenä ilmestynyt Shadow Boxer, sai tennarit läpyttämään lattiaa ja nakkasi kuulijansa aikamatkalle parin vuosikymmenen taakse ties minne Provinssirockiin tahi vastaavaan kinkeriin. Reipas, menevä ralli, kerta kaikkiaan. Kun taas The Power, yhtä lailla reipas ja menevä, mutta aivan eri boogiella, flirttaili hieman konemusiikin suuntaan ja sai kuulijan miettimään, että tämä täytyy laittaa soittolistalle nimeltä ”aamurallit”. Sillä tavalla herättävä kappale oli se.
Koska asialla olivat pitkän linjan ammattilaiset, kannuksensa jo ansainneet konkarit, oli kokonaisuus luonnollisesti viimeisen päälle hiottu. Viimeistä piirtoa myöten. Huolellisesti. Ehkä jopa inasen verran liikaa hiekkapaperia käytelty, pikkuruisen särön tahi roson olisi voinut johonkin kohtaan jättää. Ikään kuin kirsikaksi ajattoman rokkikaakun päälle. Suuren kaakun. Massiivisen. Eipä silti, varsin ilahduttava kokemus tuo keikka oli hiottunakin ja ilkeäisin väittää, että varsin runsaslukuisena paikalle vaappunut kanssayleisökin oli samaa mieltä.
Moon Shot tarjoili siis varsin mäheän möhkäleen rock- musiikkia. Ilahduttavan perinteistä, sellaista, jossa on paljon tuttua, mutta myös riemastuttavia, pieniä, uusia kepposia, jotka tekevät tutusta ja perinteisestä mielenkiintoista ja virkistävää. Sellaista, jota X- sukupolvi tarkoittaa, puhuessaan oikeasta musiikista. Ajatonta siis, isoa unohtamatta. Kelpo rokkia.
