Modernia elämänmenoa kommentoiva Paratiisin lapset alkaa maalaismaisemissa, leskipyykkarin epätoivoisesta hätähuudosta ja kyllästymisestä hinkata koko kylän paskarantuja puhtaaksi avannossa. Hän haluaa lapselleen paremman, helpomman elämän kaupungissa. Lopulta seurataan jo tyttären ja hänen tyttärensä välistä dynamiikkaa byrokratian pyörteissä.

Mollberg on kuvaillut elokuvantekoa sodaksi ja taisteluksi. Hän on käsitellyt sotaa neukkuja vastaan. Ja nyt hän tekee venäläisen yhteistyön. Elokuvan on tuottanut Mollen oman tuotantoyhtiön lisäksi venäläinen Rost 5, jonka lisäksi kuvaaja, äänittäjä ja pääosanesittäjä, Tatjana Vasileva, ovat venäläisiä.

Elokuvansa Mollberg näkee varmasti jonkinlaisena avantgardistisena feminisminä. Huomattavasti konservatiivisemmalta Venäjältä tullut Vasileva myös pitää kunnia-asiana vetää vahvan naispääroolin. Sitähän ei voi kieltää, etteikö Molle omalla tavallaan palvoisi naisia, mutta onko se feminismiä, on toinen juttu.

Paratiisin lapset jäi Mollbergin viimeiseksi elokuvaksi. Se sai tunnetusti iltalehdistön kirjoittamaan otsikoita, joissa kerrottiin elokuvan saaneen nolla katsojaa. Tarkka luku oli 2478. Kyseessä on tietysti katastrofaalinen tulos, mutta otetaanpas pienenä knoppina vertailuun Teuvo Tulion ja Speden viimeiset elokuvat. Sensuelaa kävi katsomassa 665 ja Naisen logiikkaa 304 katsojaa. Tuntuisi löytyvän kaava, kuinka kiistellyille, väkivahvoille suomalaisille ohjaajille lopulta käy.

Mollberg ei luultavasti vain enää tuntunut suuresta yleisöstä ajankohtaiselta tai edes tarpeeksi kohahduttavalta. 1990-luvun alussa kansainväliset elokuvat kiilasivat väkisinkin mielenkiintoisuudellaan ohi vasemmalta ja oikealta. Niin ns. ranskalainen taide-elokuva kuin yhdysvaltalaiset viihdetuotteet. Tietokone-efektit tekivät tuloaan jo myivät kuin häkä.

On vaikea keksiä miksi teatterien suurin kohderyhmä, nuoret, olisivat menneet katsomaan Paratiisin lapsia vuonna 1994, joka muuten oli yksi elokuvahistorian kovatasoisimmista vuosista. Toisaalta, jos mietitään sukupolvia, jotka kävivät katsomassa ja ihastuivat Mollen ensimmäisiin teoksiin, siitä oli jo 20 vuotta, ja vääjäämättä ihmiset käyvät vähemmän elokuvissa mitä enemmän ikää tulee. Kaiken lisäksi kotimaiset draamasarjat televisiossa alkoivat saavuttaa huippuaan tuohon aikaan.

Lippuluukut on yksi asia  ja elokuvan taso toinen. Paratiisin lapset on kaukana täydellisestä, mutta aliarvostettu elokuva. Se on Mollbergin fellinimäinen ihmisen ja elämän karnevaali, jonkalaista Suomessa on uskallettu tehdä aivan liian vähän. Se on myös ainoa Mollbergin elokuvista, joka sijoittuu enimmäkseen urbaaniin nykyaikaan.

Aiemmat Mollbergin elokuvat käsittelevät miltei pakkomielteisesti Mollen lapsuuden ja nuoruuden maailmaa, 1920-40-luvuilla. Paratiisin lapset ottaa sieltä vauhtia myös, mutta esittää lopulta modernia eloa vanhan äijän linssien läpi. Menneiden aikojen kyntö ja lypsy vaihtuu kaupungin kiireisiin ja huoliin, kommentoidakseen modernin elämän teennäisyyttä.

Mollberg sementoi maailmansa niin vahvasti menneeseen, että tuntuu oudolta katsoa teknologian kehittyneen hänen kuvissaan. Kuin näkisi Leonardo da Vincin maalauksessa mikroaaltouunin ja korvalappustereot. Ajattomuus puhuu edelleen monissa kuvissa ja loppuaika vietetään Venetsian ikiaikaisissa maisemissa.

Traagista sinänsä, että juuri kun Mollberg pääsi vaihtamaan uuden vaihteen silmään, elokuva jäi hänen viimeisekseen kassatulojen vuoksi. Juuri tätä osastoa olisin halunnut eniten lisää. Absurdeja karikatyyrejä, surrealistista fantasiaa Federico Fellinin hengessä, värikäs moderni ysärikuvaus lamanajan unelmista ja niitä murskaavista byrokraateista, sekä mollbergilainen päivitys siitä, miksi tämä kahjo kansa on puolessa vuosisadassa muovautunut.

Elokuva rakentuu hieman samanlaisena mosaiikkina kuin Aika hyvä ihmiseksi. Jopa pari vanhaa vitsiä kierrätetään surutta aiemmasta filmistä. Aluksi vallaton poukkoilu voi tuntua vieläkin sekavammalta kuin aiemmissa mosaiikki-molleissa, etenkin kun ajassa ja paikassa harpotaan. Se on elokuvan kieli josta on saatava kiinni ilman lukuohjetta.

Pirstaleisuus on varmasti niitä syitä, miksi elokuvalle ei riittänyt rakkautta. Jos kaipaa selkeää rakennetta ja juonta, eikä osaa vain virittäytyä elokuvan maalaamaan surrealistiseen tunnelmaan ja arkiseen fantasiamaailmaan, elokuva on varmasti vaikeaa seurata.

Tämä on elokuva, jonka todennäköisimmin pistäisin huvikseni pyörimään Mollbergilta taustalle. Tämä on elokuva, joka ansaitsisi edes pienen kunnianpalautuksen. Lippukassojen lisäksi myös aikalaiskritiikki oli tylyä luettavaa. Johtavana argumenttina elokuvasta sanottiin, ettei se ole komediaksi hauska.

Eipä elokuvassa mitään vitsikirjamaista olekaan, mutta ihmisyyden tragikoomisuutta käsittelevät absurdit kuvat tehoavat itseeni hienovaraisten nyanssien tähden, ei siksi että kaipaisin jotain punchlinea. Mollbergin käsitys komediasta on aina ollut nihilistinen, eikä se ole yhtäkkiä miksikään muuttunut.

Siinä ei paperilla ole mitään hauskaa, että tönön katto on aivan liian matala ja makuukammariin pitää hiippailla kyyryssä telmimään, ja muiden pitää kyyryssä hiippailla ulos tönöstö antaakseen telmimisrauhan. Mutta kun se on kuvattu ja tahditettu oikein, siitä tulee hauska kohtaus.

Tai sanotaan näin: jos edellä kuvattu kohtaus ei ole komediaa, ei ole Buster Keaton tai Charles Chaplinkaan. Tällä tarkoitan sitä, että tietty vanha kriitikkokunta on pitänyt jokaista elettä, jonka mykkäkoomikko tekee, automaattisesti nerokkaana, ja jokaista kotimaisen elokuvan elettä automaattisesta junttina.

On aivan yhtä oikein tuomita Paratiisin lapset pompöösiksi sillisalaatiksi jos siltä tuntuu. Kuka mitäkin elokuvalta toivoo. Paratiisin lapsille kannattaa kuitenkin antaa mahdollisuus, jos kokee epäortodoksisen muodon puhuttelevan. Ainakaan se ei ole samanlainen elokuva kuin kaikki muut.