Kauhun kierrätys – Kuinka voivat remaket, rebootit ja jatko-osat?
”Nykyään näytetään pelkkiä uusintoja. Nykyään tehdään pelkkiä remakeja ja jatko-osia” ovat fraaseja, joita olen kuullut koko ikäni. Ja se on totta – niin on aina tehty, pitkälle yli satavuotisen elokuvan historian ajan. 1980-luvun Filmihullun kannessa todettiin, että on remakejen aika. Se olikin, oikea uudelleenfilmatisointien kulta-aika! The Thing, The Fly ja monet muut 50-luvun scifi- ja kauhuelokuvat saivat upeat uudet versiot, ja ne kuvastivat täydellisesti ajan muuttunutta elokuvailmaisua.
Eletään vuotta 2024, ja teattereissa on jälleen nähty liuta remakeja ja jatko-osia. Kolmas versio Nosferatusta odottaa tuloaan. Molemmat aiemmat filmatisoinnit ovat klassikoita. Nyt taiteellisesti kunnianhimoisen valtavirtaelokuvan kärkinimi, Robert Eggers, on ottanut asiakseen päivittää tarinan. Siitä odotetaan innolla mestariteosta.
Eggersin Nosferatu on poikkeus kaavaan. Aiemmat filmatisoinnit eivät ole suurelle yleisölle mitään nostalgisia kulttielokuvia – ne ovat elokuvahörhöjen kamaa. Siksi suuri yleisö ja somekommentaattorit eivät ole raivoissaan, vaikka näihin pienen piirin pyhiin teoksiin kajotaankin. Kasarin kassamagneetit ovat toinen juttu, ja viha on sisällöntuottajien kuumaa valuuttaa. Muutaman vuoden takainen Ghostbusters (2016) on tästä malliesimerkki.
Merkittävä vaikuttaja tähän vihan perinteeseen YouTuben aikakaudella on Angry Video Game Nerd, jonka menestyskonsepti perustui vanhojen konsolipelien vihaamiseen tunteella. Sittemmin hän on siirtynyt myös vihaamaan uusia – tai ennen kaikkea uudelleenfilmatisoituja – elokuvia, kuten Ghostbustersia. Surullisenkuuluisassa videossaan hän yrittää epätoivoisesti perustella, miksi ei edes suostu katsomaan elokuvaa, jossa naiset ovat pääosassa.
Kaava levisi, ja vihainen elokuvanörtti toisensa jälkeen alkoi tehdä videoita, joissa toistettiin, kuinka kaikki oli ennen paremmin. Sukupolvi toisensa jälkeen tuntuu kasvavan entistä nopeammin äksyiksi vanhoiksi herroiksi. Erityisesti 80-luvulla lapsuutensa eläneet haluaisivat kahlita kaiken tuon nostalgian siveysvyöllä.
Tarkastelen nyt kolmea uusinta kierrätystä, joiden tarina on alkanut vuosina 1979, 1988 ja 1994. Alienin, Beetlejuicen ja The Crow’n franchiset edustavat itselleni aikaa, jolloin innostuin elokuvista. Näin kaikki ala-asteikäisenä, ja niillä on paikkansa kasvussani elokuvaharrastajana. Kaiken järjen mukaan näiden sorkkimista pitäisi siis vihata.
En kuitenkaan jaksa innostua vihaamisesta. Antoisampaa on löytää kiinnostavia puolia asioista. Elokuvissa innostun enemmän asteikolla ”mielenkiintoinen–epämielenkiintoinen” kuin ”hyvä–huono”. En ole ”huvipuistoajeluelokuvien” ylin ystävä, mutta osaan olla menemättä katsomaan Marvel Cinematic Universea, jos se vain kiukuttaa. En pidä niitä hyvinä, enkä huonoina, vain epämielenkiintoisina.
ALIEN: ROMULUS
Ridley Scottin Alien (1979) on kauhu-scifin merkkiteos. Se sijoittuu tyyliltään kyynisen, hienovaraisesti uhkakuvia maalailevan 1970-luvun scifin ja tehosteisiin satsaavan 1980-luvun scifin välimaastoon. Elokuva panostaa piinaavan jännityksen ja epävarmuuden luomiseen ja toimii tyylillisenä välietappina hiipivän paranoiakauhuelokuvan The Thingin (1951) ja teknisesti upean ällöspektaakkeli The Thingin (1982) välillä.
Jatko-osa Aliens (1986) sen sijaan nojaa tyylikkääseen toimintarymistelyyn ja räiskintään. Romulus sijoittuu ajallisesti ja tyylillisesti näiden kahden elokuvan väliin. Alusta asti on selvää, että Romulus haluaa hylätä nykyaikaisen tavan tehdä elokuvia ja antaa kunniaa kahdelle ensimmäiselle Alien-elokuvalle. Retrofuturistinen kasarilook on toteutettu erittäin miellyttävällä tavalla.
Esimerkiksi uudemmissa Star Wars -elokuvissa viittaukset 1970–80-lukujen tyyliin ja teknologiaan ovat usein olleet väkinäisiä. Tämä johtuu siitä, että ne on kuvattu nykyaikaisten elokuvien tapaan ja päälle on vain liimattu pakolliset viittaukset menneeseen. Romulus on kuvattu suurimmaksi osaksi niin kuin se olisi tehty 1980-luvulla, rajoituksineen kaikkineen.
Tämä ei tarkoita pelkästään vanhahtavia laitteita ja tietokoneita diskettiasemineen. Myös valot, varjot, kuvakulmat ja kamera-ajot ovat tyypillisen 1980-lukulaisia. Elokuva ei ole yrittänyt tehdä asioita isommin ja nopeammin vain siksi, että nykyteknologia sen sallisi.
Näitä kehuja vasten häiritsee sitä enemmän ne muutamat turhat CGI-efektit. Niitä ei olisi tarvittu lainkaan, tai ne olisi voitu toteuttaa käytännön efekteillä. Eniten ruutuaikaa tästä epätoivotusta osastosta saa ensimmäisestä Alien-elokuvasta tuotu hahmo, tai oikeastaan hänen digitaalisesti ruudulle valellut kasvonsa, joita ei olisi tarvittu ollenkaan. Roolin olisi voinut hoitaa kuka tahansa muu.
Nukeilla, pienoismalleilla ja stop-motion-tekniikoilla toteutetut kohtaukset ovat todella vaikuttavia. Ja tässä ei puhuta mistään töksähtelevästä muovailuvahalla leikkimisestä – nykyään käsintehtyjen efektien tukena on toki tietokoneavusteisia apuvälineitä, mutta ne eivät ole liian silmiinpistäviä.
Lähikuvaa käytetään paljon klaustrofobisen tunnelman luomiseksi, ja laajakuvia vain harkiten. On keskitytty olennaiseen, eikä keksitty mitään teennäistä lorea. Toisaalta, joissakin kohtauksissa tulee olo kuin katsoisi The Best of Aliens -kokoelmaa tai vähintäänkin tietoista fan servicea. Sekin on parempaa kuin mitä muutamat edelliset Alien-elokuvat ovat tarjonneet.
Miehistö kalpenee karismassaan alkuperäisille, ja vain Andy-androidi jää mieleen tai herättää edes etäisesti kiinnostusta kohtalollaan. Tämä ei ole vahvasti ihmisvetoista draamaa, mutta tunnelman rakentaminen ja lunastus osuvat maaliin. Painovoimattomuusjakso on parasta uutta, mitä elokuvalla on tarjota, ja loppuvastustaja on huippu.
Kaiken kaikkiaan elokuva jää plussan puolelle. Se näyttää hyvältä, se kuulostaa hyvältä, siinä on alkuperäisten elokuvien hengessä tiivistunnelmaista jännitystä ja tyylikkäitä toimintajaksoja. En tietenkään tarkoita, että nykyaikaisempi tyyli ei voisi toimia, mutta tähän mennessä se ei ole toiminut. Jos tämä on jonkinlainen henkinen reboot, tällaista lisää!
BEETLEJUICE, BEETLEJUICE
Tim Burton työskenteli uransa alkuaikoina Disneyn rivitaiteilijana, juuri ennen ns. Disney-renessanssia, joka nosti pohjamudissa kahlanneen yhtiön uuteen kukoistukseen. Burton halusi kuitenkin tehdä omaa juttuaan ja toteutti goottiromantiikan rakkauskirjeen lyhytelokuvan muodossa, Vincent (1982). Tämä kuusiminuuttinen mustavalkoanimaatio tiivisti pitkälti kaiken sen, mitä Burtonilla oli annettavana.
Burtonin elokuvat ovat sekoitus goottiromantiikkaa, saksalaista ekspressionismia, tšekkiläistyyppistä stop-motion-tekniikkaa sekä makaaberia ja mustaa huumoria viljeleviä koko perheen kauhusatuja. Hänen uransa alkuvaihe oli laadullisesti saumatonta (laadullisesti – hahmoja Frankensteinin hengessä kursitaan kasaan vähän väliä). Pee-wee’s Big Adventure, Beetlejuice, Saksikäsi Edward, Batman ja Batman – Paluu, ja sitten iski pitkien elokuvien parissa se seitsemännen vuoden kriisi.
Netflixin alkuperäissarja Wednesday (2022) merkitsi Burtonin paluuta loistoon monen vaisumman projektin jälkeen. Sarja palautti jotain siitä alkuperäisestä kipinästä, joka Burtonilla muinoin oli. Christina Riccin tähdittämät Addams Familyt ilmestyivät aikoinaan samoihin aikoihin, kun Burtonilla oli kultainen kautensa, ja nyt hän pääsi vihdoin itsekin tarttumaan aiheeseen. Jenna Ortega Burtonin uutena goottilaisena muusana on todennäköisesti tärkein syy siihen, miksi uusi Beetlejuice -elokuva ylipäätään tehtiin kaikkien näiden vuosien jälkeen.
Inspiraation lisäksi taustalla on epäilemättä taloudellisia syitä. Beetlejuice, Beetlejuice pyrkii tavoittamaan samanlaista menestystä kuin hittisarja Wednesday Ortegan avulla. Hyvistä lähtökohdistaan huolimatta elokuva lässähtää levitellessään jatko-osaa joka suuntaan. Juonilankoja on yksinkertaisesti liikaa, ja kaksi kolmannesta niistä olisi pitänyt karsia pois. Ja mikä ikävintä, monet sinkoilevista tarinoista olisivat olleet mielenkiintoisia, mutta niillä ei osata tehdä mitään.
Elokuvan alku on lupaava. Se vie suoraan ensimmäisen elokuvan maailmaan pienoismallikohtauksen kautta. Alkuperäinen teinigootti, Winona Ryder, palaa aikuiseksi kaasvaneena reality-meediona. Catherine O’Hara jatkaa avantgarde-taiteilijan uraansa. Jeffrey ”seksuaalirikollinen” Jones ei ole enää mukana. Alec Baldwin on myös poissa, liekö asiaan vaikuttanut taannoinen kuolemantuottamus kuvauspaikalla.
Alkuperäisessä Beetlejuicessa kuollut aviopari jäi kummittelemaan uuden perheen ja tuonpuoleisen odotushuoneen välitilaan. Se oli yksinkertainen ja toimiva tarina. Jos uudessa elokuvassa olisi keskitytty vain pariin hahmoon, kuten Ortegaan ja O’Haraan, se olisi ollut kiinnostavaa. Tai jos tarina olisi keskittynyt enemmän Willem Dafoen esittämään poliisietsivään ja Monica Belluccin esittämään Beetlejuicen exään, sekin olisi riittänyt. Nyt elokuvassa esitellään jatkuvasti uusia ja vanhoja hahmoja ilman selvää fokusta, ja levoton säntäily alkaa kyllästyttää.
Pidän mainituista hahmoista – Ortega, O’Hara, Dafoe ja Bellucci – mutta heidät kaikki hukataan lopulta. Etenkin Belluccin esittämä muinainen rakastajatar, joka muistuttaa Muumion Imhotepin ja Anck-su-Namunin tarinaa, heitetään bobafettinä hukan suuhun koko elokuvan pituisen rakentelun jälkeen.
Parasta, mitä alkuperäisellä Beetlejuicella oli tarjottavana, olivat groteskit stop-motion-efektit ja surrealistinen maailma, joka oli hyvällä tavalla käsin tehdyn näköinen. Burton on ollut vanhan koulukunnan animaation ja efektien puolestapuhuja valtavirtaelokuvissa (Painajainen ennen joulua, Corpse Bride ja Frankenweenie) ja praktikaalit efektit trendaavat taas muutenkin. Vaikka käytännön efektejä ja maskeerausta on elokuvassa suosittu, ei olla maltettu sipaisematta sen päälle myös digitaalisella pensselillä, joka on sääli. Sen lisäksi osa stop-motionista vaikuttaa täysin tietokonegrafiikalta, joka vain matkii käsin tehtyä.
Henkilökohtaisena kannanottona Burton esittelee elokuvassa ”Soul Trainin” – sielujunan, joka koostuu mustista disco-haamuista viittauksena 1970-luvun mustan musiikin ohjelmaan. Nykyisessä ilmapiirissä vastaanotto tuskin on positiivinen, mutta se on silti yksi elokuvan rohkeimpia ja mielenkiintoisimpia yrityksiä sanoa jotain.
Burton ja kumppanit joutuivat tinkimään omista palkkioistaan saadakseen elokuvan teattereihin, mutta totta puhuen se olisi toiminut paremmin tv-elokuvana. Elokuvan katsoo läpi ja unohtaa yhtä nopeasti. Paljon potentiaalia hukattiin, ja jos kaikki nämä tarinalangat oli pakko saada kerrotuksi, olisi ehkä kannattanut tehdä tästä Wednesdayn tapaan televisiosarja.
THE CROW
The Crow’n nimi kantaa mukanaan liian suurta painolastia. Brandon Leen perintö on liian pyhä. Vaikka uudelleenfilmatisointi olisi kuinka hyvä, monet fanit päättivät jo etukäteen vihata tätä elokuvaa. Jotkut heistä, jotka eivät edes lopulta vihanneet, alistuivat joukkopaineen vuoksi haukkumaan ja arvostelupommittamaan sen. Jos elokuvaa tarkastelee erillään alkuperäisestä, se ei ole niin huono kuin vihahype antaa ymmärtää.
Tässä on muutamia yleisimpiä kommentteja, joita olen nähnyt elokuvasta:
”Brandon Lee on ainoa oikea Crow.”
”Elokuva ei ole sarjakuvalle uskollinen.”
”Huonosti rytmitetty.”
”Rakkaustarina ei kiinnosta.”
”Eric ei ole tarpeeksi badass.”
”Eric ei ole pidettävä.”
”Nolot tatuoinnit.”
”Narkkarit ovat vastenmielisiä.”
”Ei tarpeeksi goottia.”
”Musiikki ei ole yhtä hyvä kuin alkuperäisessä.”
”Sekava.”
”Huono loppu.”
”En pidä oopperasta.”
Monet näistä kritiikeistä ovat totta, mutta ovatko ne syitä vihata elokuvaa niin syvästi ja verisesti? Elokuva on kaukana täydellisestä, mutta siitä löytyy mielenkiintoisia elementtejä vioistaan huolimatta – tai ehkä jopa niiden takia – erityisesti, jos alkuperäinen elokuva tai sarjakuva ei ole itselle liian pyhä. Parhaimmillaan elokuva on kuin tyylikäs, köyhän miehen John Wick.
Bill Skarsgård onnistuu luomaan täysin uuden version Ericistä, joka ei muistuta Brandon Leetä lainkaan. Miksi tämä olisi jo lähtökohtaisesti negatiivinen asia? Sarjakuvaversio on jo olemassa, alkuperäinen elokuva on jo olemassa, ja tämä on uusi tulkinta. Jos odotat sen olevan kuin sarjakuva tai alkuperäinen elokuva, petyt – ei siis kannata katsoa.
Tällä kertaa elokuvan painopiste on myös täysin erilainen: se keskittyy rakkaustarinaan. Vuoden 1994 versiossa rakkaustarina oli vain muutaman sekunnin välähdys ja kaksi hautakiveä keskellä pimeyttä. Nyt kerronnan rytmitys muistuttaa enemmän Mad Maxia (pitkä taustoitus ja lunastus vasta lopussa). En muista nähneeni vihantunteita Mad Maxin vastaavasta rakenteesta, mutta nyt sama asia herättää raivoa.
Rakkaustarinan uskottavuudesta ja kemioiden toimivuudesta voi olla montaa mieltä. He eivät ole erityisen rakastettava pari. Mutta ovatko kaikki ihmissuhteet rakastettavia ja samaistuttavia? Hahmot ovat noloja ja vastenmielisiä, kuten osa tosielämänkin pareista. Se rikkoo perinteistä elokuvaromantiikan kaavaa. Ainoa asia, joka dramaturgisesti ihan oikeasti hiertää, on Billin jahkailu siitä, rakastaako hän oikeasti juuri tapaamaansa henkilöä. Lisäksi tarinassa on hieman liikaa edestakaisin sahaamista tilojen välillä.
Yksi ärsyttävimmistä kritiikeistä on ”Bill ei ole badass”. Miksi hänen pitäisi olla? Hän on herkkä, särkynyt ja täysin turtunut maailmaan. Hän on kokenut niin paljon tuskaa, ettei hänen tarvitse olla kovis ollakseen sankari.
Elokuvan narkkaridekadenssi ei kerää sympatiapisteitä, mutta en näe, miksi Billin pitäisi olla pidettävä hahmo. On virkistävää, että sankari ei ole samaistuttava tai tavoiteltava. Se, että katsoja voi tarkastella häntä ulkopuolelta, voi olla kiinnostavampaa. Kaikki ne edgyt tatuoinnit ovat kieltämättä vähän noloja.
Elokuvan ylivoimaisesti suurin pettymys on sen loppu, jota itse Skarsgårdkin kritisoi promokiertueillaan. Lopetuksella selvästi petaillaan hätäpäissään jatko-osaa, mutta tällä menestyksellä sitä tuskin koskaan nähdään. Parasta elokuvassa on oopperakohtaus, joka on yksi vaikuttavimmista toimintajaksoista pitkään aikaan.
Mainitaan vielä eräs visuaalinen puoli, jota en ole kuullut kenenkään vihanpuuskissaan nostaneen esille. Läpi elokuvan viljellään mustan linnun enteitä milloin missäkin muodossa. Ericin heittäessä musta takkinsa nojatuolille, se muodostaa linnun muodon, ja vielä napin välähtäen ns. silmän kohdalla. Kadulla seisovan henkilön lippalakki tekee saman. Sama toistuu eri mittakaavassa. Myöskään elokuvaseurani ei huomannut tuota toistuvaa elementtiä.
Dramaturgisesti elokuvaa olisi voitu tiivistää: kymmenen minuuttia olisi voitu leikata pois toistuvasta edestakaisin pyörimisestä, tai esteettisesti hienoille suokohtauksille olisi voitu keksiä syvenmpää sisältöä. Elokuva ei ole mestariteos, mutta koen tärkeäksi puolustaa sitä, sillä sen kohtaama vihan määrä tuntuu kohtuuttomalta.
Jopa alkuperäisen The Crow’n ohjaaja on liittynyt vihaletkaan ja jakanut vihapuhetta omilla somekanavillaan nauruemojien kera. Onko tämä oikea tapa kunnioittaa Brandon Leen muistoa? Onko tämä edes tapa kunnioittaa alkuperäistä The Crow’ta upeana omana teoksenaan?
Alkuperäinen The Crow sai aikoinaan kolme jatko-osaa ja tv-sarjan, ja ne olivat kaikki surkeita. Kuitenkin ne sivuutettiin vähin äänin. Kun ne ilmestyivät, internet oli vielä nuori ja sosiaalinen media vasta kehittymässä. Kukaan ei ole kaivanut niitä haudastaan ja haukkunut. Ei ketään kiinnosta. Uudelleenfilmatisoinnin julkaisu on osunut ilkeään aikaan, jolloin kaikki ovat verkossa mielipiteineen, ja jolloin ymmärretään, että arvostelupommitus on tehokas keino oikeasti tuhota elokuva.
Loppukaneettina sanottakaan, että ainakaan näiden kolmen esimerkin perusteella emme ole mielestäni vuonna 2024 erityisen huonossa tilanteessa, mitä kauhuelokuvien kierrätykseen tulee. 1980-luvulla videobuumin aikana tuotettiin hyvien kierrätysten ohella aivan järkyttävä määrä suoraan videolle tehtyä ala-arvoista liukuhihnakamaa. Sellaista näkee enää harvoin. Nämä kolme esimerkkiä ovat sentään huolella ja ajan kanssa tehtyjä yrityksiä luoda laadukas lopputulos – olipa lopputulos sitten mieleinen tai ei. Vaikka tietyt osa-alueet ontuisivat, näistä pystyy saamaan jotain irti. Joillekin se olkoon edelleen viha.
