Amerikka suomikuorrutuksella ruotsalaisten tarjoilemana

Torstaina 19.9. Suistolla esiintyi ruotsalainen Fatboy. Vuodesta 1996 aktiivisena toiminut bändi on suomalaisten rock´n roll- fanien suosiossa ja sitä herkkua oli nyt tarjolla arki-illan iloksi. Kulttuurimedia vaappui paikalle muistikirja ammollaan, kynä teroitettuna, kuten aina, valmiina kuulemaan rockabillypohjaista rytmimusiikkia. 

Olin varautunut perinteiseen rockabillyyn, sillä sivistyksessäni oli Fatboyn mentävä aukko ja siitä syystä yllätyinkin iloisesti. Ei sillä ettäkö perinteinen rockabilly olisi huono asia, vaan että tämä Fatboyn tarjoilema soitanta olikin huomattavasti monipuolisempaa ja -sävyisempää kuin se, jota luulin tulleeni kuulemaan. 

Kaikki perinteisen rockabillyn elementit olivat toki läsnä, läskibassosta tukkalaitteisiin ja varsin 50-lukulaisella teemalla lähdettiin liikenteeseen, mutta mitä pidemmälle keikka eteni, sitä monipuolisempia sävyjä nousi esiin. Erityisen ilahduttava oli solistin ääni, joka kävi välillä elviksen tontilla varsin kunniakkaasti ja muutamassa kappaleessa laulanta toi vahvasti mieleen Chris Isaakin. 

Kenties ilahtumiseni orkesterin soitannasta, johtuu suomalaisuudestani, sillä ruotsalaisille epätyypilliseen tapaan musisoinnissa olivat vahvasti läsnä melankolia ja tummemmat sävyt. Sillä tavalla leppoisasti toki, rautalankaboogie oli hyvin kotoisaa, mutta synkkyyden sijaan se viskasi kuulijan mielikuvissaan rekka-auton nuppiin, kesäiselle valtatielle, jossa Hulk Hogan-viiksinen rekkamies polttelee filtteritöntä norttiaan ahavoituneet kasvot ilta-auringossa punoittaen. Amerikkalainen miljöö, suomalaisella kuorrutuksella, ruotsalaisten tarjoilemana. Kuulostaako tämä millään muotoa ymmärrettävältä? Ehkei.

Punainen lanka oli siis koko ajan vahvasti se perinteinen rock´n roll, mutta bändi kurvaili suvereenisti rautalangan kautta kantriosastolle ja sieltä vielä kasaripopin puolelle, kunnes palasi takaisin lähtöpisteeseen kuulostamalla elvikseltä. Ajoittain myös Kari Tapion haamu häilähteli näkö- ja kuuloaistin reunamilla iskelmällisten osioiden kautta. Hyvin ammattitaitoista, sujuvaa ja helppoa kuunneltavaa kaikin puolin. Karkeloitutti myös kovin.

Ja koska tapoihini kuuluu väijyä paitsi korvin, myös silmin, panin taas merkille, miten tämän genren edustajien pukeutuminen on aina viimeisen päälle näissä tapahtumissa. Kellohelmat heilahtelivat ja tukkalaitteet uhmasivat painovoimaa, nahkarotsit natisivat ja bootsit kiiltelivät. Tunsin itseni suorastaan alipukeutuneeksi. Myös illan esiintyjät panivat tämän merkille, siis nämä tyylikkäät asukokonaisuudet ja tukkalaitteet, eikä minun reikäisiä tennareitani, kehaisten välispiikissä yleisön asuvalintoja. Tämä onkin yksi mieliteemojani alakulttuureissa ylipäätään, miten se näkyy niin monella osa-alueella aina pukeutumisesta musiikkiin, rajoittumatta ikäkausiin. Ilahduttavaa, kerta kaikkiaan.

Fatboyn mentävä aukko sivistyksessäni on siis täytetty ja lisäsin pari tarttuvinta rallia soittolistalleni. Amerikkaboogie suomimaustein on hyvinkin toimiva yhtälö. Ja se itse fatboy, eli mieli-instrumenttini kontrabasso, se on aina yhtä riemastuttava elementti soitannassa, oli kyseessä sitten jazz, rockabilly tai jotakin niiden väliltä. Läpsähtelevä pullero toimii aina. 

Kirjoittaja: Heli Kuula

Heli Kuula on Hämeenlinnassa syntynyt ja kasvanut käsityöläinen, koulutukseltaan sekä vaatetusalan artesaani, että suutari ja jalkinemuotoilun artenomi. Työkseen Kuula pyörittää Bohemian Insanitya, jossa suunnittelee ja valmistaa tuotteita kierrätetystä materiaalista, eli käytännössä silppuaa raivokkaasti vanhoja vaatteita loihtien niistä uutta. Luovuus on kantava teema myös muilla elämän osa-alueilla, niin musiikin, kuvataiteen kuin verbaaliakrobatiikankin muodossa.

KulttuuriMediaan Kuula kynäilee pääasiassa käsityöalan ja musiikin ilmiöistä sekä tapahtumista, mutta todennäköisesti työntää nokkansa muihinkin teemoihin.