Kauhu kiehtoo ja kutkuttaa mielen rakenteita
Linja-autoaseman kulttuuritilassa on tulevana sunnuntaina tarjolla kattaus kauhuelokuvan
maailmaan. Ohjelmassa on elokuvien lisäksi luvassa tutustumista maskeeraukseen ja
kauhuelokuvien historiaan sekä yleistä keskustelua kauhuelokuvista. Mutta mikä siinä kauhussa
niin kovasti kiehtoo?
Kauhuelokuva on paradoksi. Kauhuelokuvissa käsitellään useimmiten asioita, joita kaikkein
viimeksi toivoisi itselleen tapahtuvaksi, mutta samalla niiden viehätys näyttää piilevän juuri siinä.
Johonkin perin inhimilliseen tarpeeseen ne myös vastaavat, sillä sen verran suositusta elokuvan
lajityypistä on kyse.
Kauhuelokuvat jakavat mielipiteitä vahvasti. Niillä on vakiintunut ja uskollinen fanikuntansa, joka
tuntee lajityypin klassikot paremmin kuin monet mediatutkijat, mutta niillä on myös
vakaumukselliset vastustajansa, jotka eivät yksinkertaisesti voi sietää kauhuelokuviin usein
sisältyvää groteskia estetiikkaa. Kauhuelokuviin liittyy myös edelleenkin roskakulttuurin leima,
joka juontaa juurensa 1980-luvun videoväkivaltahysteriaan ja sitäkin vanhempaan
kauhukirjallisuuden kioskikirjamaineeseen sekä traditionaaliseen ylä- ja alakulttuurin
vastakkainasetteluun. Kahtiajakoa ei myöskään ole ainakaan tasoittanut se, että tutkimukset
kauhuelokuvien vaikutuksista ovat pitkään keskittyneet kauhuelokuvien katsomisen
haittavaikutuksiin erityisesti nuorten katsojien näkökulmasta. 2000-luvun aikana on tässä suhteessa
kuitenkin tapahtunut muutos, ja varsinkin viime vuosina on mediatutkimusta ja kokeellista
psykologiaa yhdistävä poikkitieteellinen tutkimus onnistunut avaamaan uusia näkökulmia
kauhuelokuvien vaikutusten tarkasteluun.
Kauhuelokuvat simuloivat uhkaavia tilanteita
Pioneerityötä 2000-luvun kauhuelokuvatutkimuksessa on tehty erityisesti Tanskassa. Esimerkiksi
Aarhusin yliopiston yhteydessä toimiva Recreational Fear Lab on pelkotiloja herättävien
viihdemuotojen tutkimukseen erikoistunut tutkimusyksikkö, jossa lähtökohdaksi on otettu ajatus
kauhuviihteestä merkityksellisenä kokemuksena. Toiminnan taustalla on mediatutklija Mathias
Clasenin muotoilema kauhuelokuvien pelkosimulaatioteoria. Simulaatioteorian mukaan
kauhuelokuvat opettavat vahvojen audiovisuaalisten ärsykkeiden kautta hallitsemaan taitoja, joita
tarvitsemme käsitellessämme tosielämän tunnekuohuja ja emotionaalisia haasteita.
Clasenin teoria perustuu pitkälti psykologi Antti Revonsuon ja hänen kollegansa Katja Vallin
unitutkimuksiin sekä erityisesti Revonsuon kehittämään painajaisten uhkasimulaatioteoriaan, jonka
mukaan painajaisten tarkoituksena on harjoittaa sellaisia aivojen neurokognitiivisia mekanismeja,
jotka ovat olennaisia uhkaavista tilanteista selviämisen ja niiden välttämisen kannalta hereillä
ollessa. Kauhuelokuvilla on tästä näkökulmasta evoluutiopsykologinen funktio, jonka tarkoituksena
on elinympäristössä selviämistä edistävä vaikutus. Perustava ero unien ja elokuvien välillä on toki
siinä, että elokuvan katsoja tietää katsovansa elokuvaa, unennäkijä harvemmin näkevänsä unta.
Kauhuelokuvat ovat tahallisia painajaisia turvallisessa ympäristössä
Kauhuelokuvien estetiikkaa tarkastellut filosofi Noël Carroll nimittää elokuvien fiktiivisiä
kauhuelementtejä taidekauhuksi, ja erottaa ne tosielämän kauhukokemuksesta, jota hän kutsuu
luonnolliseksi kauhuksi. Ero taidekauhun ja luonnollisen kauhun välillä vastaa eroa simulaation ja
todellisuuden välillä, ja kertoo oikeastaan kaiken olennaisen kauhuelokuvien groteskista
estetiikasta: kauhuelokuvat pyrkivät taiteellisen vapauden ja luovan ilmaisun keinoin herättämään
vastaavia tunnekokemuksia kuin tosielämässä koetut pelottavat, ahdistavat ja vastenmieliset
tapahtumat – sillä perustavaa laatua olevalla erolla, että kauhuelokuvassa tunnekokemukset
syntyvät turvallisissa oloissa elokuvateatterin penkillä tai kotisohvalla istuen. Niin kuin
elokuvatutkija Antti Alanen on anekdootinomaisesti todennut, kauhuelokuvat ovat tahallisia
painajaisia.
Kauhuelokuvissa ollaan selviytymisen kannalta tärkeiden primitiivisten perustunteiden ja
emotionaalisten reaktioiden äärellä. Hyvät kauhuelokuvat kykenevät leikittelemään taitavasti
pelkoreaktion kaltaisilla emotionaalis-fysiologisilla kokemuksilla ja jopa muokkaamaan niitä. Ehkä
hillitsemäänkin niitä ja siedättämään katsojaa epämiellyttäville tunnekokemuksille sekä niiden
synnyttämille mielleyhtymille ja omaan elämismaailmaan kuuluville, ahdistavillekin kokemuksille.
Kauhuelokuva voi katsomiskokemuksena olla jopa terapeuttinen: hyvä mielenterveys ei ole vain
iloista mieltä ja mielen häiriöiden puutetta, vaan myös kykyä selviytyä vastoinkäymisistä ja
käsitellä ahdistaviakin asioita.
Lue lisää:
Mathias Clasen: Why Horror Seduces, Oxford University Press 2017
Mathias Clasen: A Very Nervous Person´s Guide To Horror Movies, Oxford University Press 2021
www.cc.au.dk/en/recreational-fear-lab
Loppuun:
Kauhusunnuntai
Linja-autoaseman kulttuuritila
15.9.2024 klo 14.00–19.00
Kauhu on ihmiselle yksi perustunteista, jota on hyvä käsitellä elokuvien tai kirjallisuuden kautta. Turvallisempaa kuin oikea kauhu, esim. 9/11 tai sotakokemukset. Itse tapasin joskus Dacre C.Stokerin, joka on Draculan kirjoittajan Bram Stokerin sukulainen. Oli mielenkiintoinen tyyppi.