Taiteilijaelämää: aika
Downton Abbey -sarjasta on jäänyt mieleeni kohtaus, jossa kartanon aristokraattisen herrasväen
illallispöydässä keskustellaan jostain niinkin rahvaanomaisesta kuin palkkatyöstä. Eräs
henkilöhahmoista (ilmeisesti silkkaa alempiluokkaisuuttaan työpaikan hankkimiseen haksahtanut
nuori sukulaismies) mainitsee, että jäähän työltä sentään vapaa-aikaakin, kuten viikonloput. Perheen
matriarkka, iäkäs kreivitär Lady Violet kääntyy seurueen puoleen jättimäiset timanttikorvakorut
kimaltaen ja tiedustelee vilpittömän hämmästyneenä: ”Mikä on viikonloppu?”
Reilu sata vuotta kyseisen sarjan tapahtuma-aikaa myöhemmin erässä hämeenlinnalaisessa
illallispöydässä ajankäyttöään murehtii taiteilija, joka on jäänyt kiikkiin jonnekin nuoren, modernin
palkkatyöläisen ja Lady Violetin aatelisen aikakäsityksen välimaastoon: elän yhteiskunnassa, jossa
aika viipaloidaan tarmokkaasti tunti kerrallaan joko työ- tai vapaa-ajaksi, mutta teen taiteilijana
ajallani ja ammatikseni asioita, jotka eivät oikein sovi kumpaankaan kategoriaan.
Lady Violetin tapauksessa ymmärtämättömyys siitä, mikä viikonloppu on, kertoo etuoikeutetusta
osasta maailmassa: hänen ei tarvitse tehdä palkkatyötä ja laskea siihen kuluvaa aikaa – niinpä
myöskään erillinen vapaa-ajan käsite ei ole tarpeen. Aika jakaantuu työ- ja vapaa-ajaksi vasta, kun
ihminen alkaa myydä aikaansa jollekulle muulle. ”What is a weekend”, kirjoitan hakukoneeseen ja
katson kyseisen kohtauksen uudelleen. Illallispöydän ääressä istuvan yläluokkaisen perheen
hienostuneita iltapukuja katsellessani pohdin, miten onkin tultu siihen, että reilussa sadassa
vuodessa kysymys ”Mikä on viikonloppu?” on siirtynyt yhteiskunnan etuoikeutetuimpien huulilta
kysymykseksi, joka nykyään kertoo lähinnä lausujansa prekaarista asemasta yhteiskunnan alimmilla
portailla. Käytän itse kysymystä ironisesti silloin, kun tunnen menettäneeni otteeni ajastani: työ
leviää kaikkialle mutta on näkymätöntä, tuntuu että teen koko ajan jotain mutta työn tulokset ovat
vaikeasti mitattavissa eikä kukaan maksa työstäni mitään. Päiviä hallitsee tunne, että aina voisi
tehdä jotain vielä enemmän, ja samalla epäilen, onko se, mitä olen ajallani tehnyt, oikeastaan työtä
ollenkaan. Kun joku sitten kysyy viikonloppusuunnitelmiani, sanon väsyneellä, narisevalla äänellä,
sääliä kerjäten: ”Ai viikonloppu, mikä se on?”
Kulttuuripolitiikan tutkimuskeskus Cupore ja Taiteen edistämiskeskus toteuttavat vuosittain
ammattitaiteilijoille suunnatun kyselytutkimuksen, jossa kartoitetaan taiteilijoiden työhön liittyviä
ilmiöitä. Vuoden 2023 tutkimuksessa taiteilijoilta kysyttiin muun muassa heidän työajastaan, ja kävi
ilmi, että koko käsite on taiteilijoiden ammattikunnalle soveltumaton. Kun taiteilijoita pyydettiin
kyselyssä arvioimaan, kuinka paljon kaikesta työajastaan he käyttävät taiteen tekemiseen, moni
kommentoi, että kysymykseen on mahdoton vastata. Kuin Lady Violetin 2020-luvun peilikuvat
taiteilijat kysyivät: Mutta mitä tarkoittaa työaika? Mitä tarkoittaa työ?
Taiteilijan työn luonteeseen kuuluu, ettei se aina näytä tai tunnu samalta kuin jokin perinteisempi
työ, ja niinpä sitä on mahdotonta mitata samoilla määreillä, kuten työtunneissa. Osa työskentelystä
on konkreettista, aikaan ja paikkaan sidottua: kun lähden vaikkapa tanssistudiolle, on helppo sanoa,
että katsokaahan, tässä minä nyt menen tekemään työtäni. Mutta omalla kohdallani esimerkiksi
tanssiteoksen luomiseen käyttämästäni ajasta vain pieni hippunen yleensä vasta prosessin
loppuvaiheessa tulee vietetyksi konkreettisesti tanssistudiossa, ja suurimman osan ajasta teen jotain
aivan muuta – jotain määrittelemätöntä mutta silti täysin välttämätöntä. Se on lukemista,
keskusteluja, kävelyjä, pohtimista, harhailua, museokäyntejä, uimista, kirjastossa notkumista,
ikkunasta tuijottelua. Yleisaikaa (ei siis työ- eikä vapaa-aikaa), jota on mahdotonta pilkkoa
minuuteiksi kyselytutkimuksiin tai työaikaseurantaan.
Usein toivon itsekin, että elämääni hallitsisi selkeämpi jako työ- ja vapaa-aikaan, että viikonloput
merkitsisivät jotain minullekin. Tarkkailen läheisiäni, seuraan, miten palkkatöissä käyvät ihmiset
laittavat työpaikan oven tai tietokoneen ja puhelimen päivän päätteeksi kiinni ja ryhtyvät viettämään
vapaa-aikaa. On kuin he vetäisivät verhot työ- ja vapaa-ajan väliin, jotta ajat eivät sekoittuisi ja
saastuttaisi toisiaan. Yritän itsekin ajoittain viritellä verhoja, jakaa aikaani tiukemmin, mutta
verhoni paljastuvat poikkeuksetta koinsyömiksi: jostain vuotaa aina jotain.
Pohjimmiltaan kyse on siitä, kenen työ sopii yhteiskunnan työlle asettamiin raameihin ja kenen ei.
Normeihin solahtava työ on hyväksyttyä, näkyvää, kunniallista: 7,5 tunnin
työajanseurantajärjestelmään tallennetulla työpäivällä ihminen lunastaa paikkansa kunnon
kansalaisten joukossa riippumatta siitä, millaisia tekoja tai tekemättömyyksiä tuo työpäivä on
pitänyt sisällään. Olen ollut palkkatöissä, joissa työpanokseni oli täysin tarpeeton sekä
työnantajalleni että yhteiskunnalle, mutta koska vietin työpaikalla päivittäin työsopimuksessani
minulle määrätyn lohkareen aikaa, työaikaa, tunsin työpäivän päättyessä outoa täyttymystä
huolimatta siitä, etten ollut varsinaisesti tehnyt mitään. Kuin Midas konsanaan olin ottanut aikaani
ja muuttanut sen pelkällä työsopimuksen sipaisulla kullaksi: työajaksi, josta maksettiin.
Taiteellinen työ on epämääräistä, usein pitkiä aikoja näkymätöntä ja siten ulkopuolisten silmissä
lähtökohtaisesti epäilyttävää. Mistä tiedetään, etteivät ne vain laiskottele kaiket päivät siellä
työhuoneillaan ja studioissaan! Jotain työelämästä ja suhteestamme työhön kertoo mielestäni se, että
taiteellisen työn suhteellinen vapaus herättää epäilyksiä juuri laiskuudesta. Ihan kuin emme kerta
kaikkiaan kykenisi uskomaan, että jos työhön käytettyä aikaa ei ulkoapäin valvota, joku –
esimerkiksi taiteilija – saattaisi silti haluta tehdä työtään ihan oma-aloitteisesti, ilman pakkoa viettää
sen äärellä jokin ennalta määrätty aika. On myös absurdia, että juuri aikaa käytetään työlle
omistautumisen mittarina. Aika ei tarvitse meitä. Työmme tarvitsee.
Välillä yllätän itsessäni tarpeen laskea työtuntejani, ja on ollutkin aikoja, jolloin olen pitänyt kirjaa
niistä. En oikeastaan tiedä, miksi tein niin. Luultavasti yritin hallita jotain hallitsematonta, tehdä
työstäni jollain tavalla näkyvää, normaalia ja ymmärrettävää. Viime aikoina olen hylännyt
kirjanpitoni ja antautunut sille, ettei työni suurimmaksi osaksi ole mitään niistä. Se on katveista,
kummallista ja käsittämätöntä. Mutta miksi sen pitäisikään olla jonkin muunlaista?
Lähteet:
Ruusuvirta, M., Kanerva, A., Rensujeff, K. & Leppänen, A. (2024). Taiteen ja kulttuurin barometri
2023: Taiteilijan työn monet muodot. Cuporen verkkojulkaisuja 78. Kulttuuripolitiikan
tutkimuskeskus Cupore. Osoitteessa: https://www.cupore.fi/julkaisut/taiteilijan-tyon-monet-
muodot/#
