Hälyääniä, eikä mitään musiikkia, kyllä ennen oli kunnollista
Nuoriso on pilalla. On ollut jo aikojen alusta saakka ja toki myös nuorisokulttuuri on kerrassaan
surkeaa, verrattuna vanhoihin hyviin aikoihin, jolloin leipä vielä maistui leivältä ja oli kunnollista.
Etenkin musiikin saralla, eihän tuota möykkää voi edes viheltää. Pelkkää puhetta ja mutinaa ja
roikkuvia housuja, hyi olkoon.
Kuulostaako tutulta? Haluaisin kovasti olla käyttämättä sanontaa ”silloin kun minä olin nuori”, mutta
käytän kuitenkin, koska tähän jos mihin, se soveltuu oivallisesti. Eli silloin ysärillä, kun minä olin
nuori, olimme mekin pilalla ja pidimme aivan typerästä möykästä, jota musiikiksi kutsuimme, me
tyhmät nuoret. Metallica ja Guns`n Roses olivat tuolloin allekirjoittaneen mielestä parasta mökää
evö, mutta kaikkiruokaisena musiikinystävänä karkeloin mieluusti myös eurodancerallien tahtiin. Ja
vanhempi sukupolvi, joka eli nuoruutensa 70-luvulla, kertoi auliisti, että tuohan on silkkaa sontaa.
Se ärsytti suunnattomasti silloin ja ärsyttää yhä tänäkin päivänä. Toki musiikki on makuasia, eikä
makuasioista kannata kiistellä, mutta tuoreempien sukupolvien suosimien rallien systemaattinen
mollaaminen on vain ja ainoastaan tunkkainen ja raskas tapa. Kuusitoistakesäisenä, puolustettuani
taas Madonnaa ilkeiden boomereiden pilkkapuheilta, vannoin pyhästi, että tuolle tielle en lähde,
kun keski-ikä koittaa.
Olen parhaani mukaan pitänyt lupaukseni, nuoruusvuodet ovat kaukana takana, enkä ole lainkaan
kärryillä siitä, kuka tai mikä artisti on tänä päivänä sitä parasta mökää evö, mutta avoimin mielin
tutustun ja kuuntelen kaikkea mitä käsiini/korviini päätyy. Jälkikasvun kautta olen tutustunut
useaan artistiin, jotka täti-ihmiseltä olisivat muuten menneet varmastikin ohi, enkä allekirjoita
tunkkaista väittämää siitä, että nykypäivän valtavirtamusiikki olisi silkkaa pökälettä. Se pökäle on
ennakkoluuloisen yrmyn korvassa.
Kaikelle musiikille ja muulle kyldyyrille on siis paikkansa, myös suomiräpille. Vaikka se ei keski-
ikäisen korvaan välttämättä iske niin kuin Enter Sandman silloin ennen vanhaan, on sille silti
sijansa. Kolmenkymmenen vuoden kuluttua keski-ikäiset muistelevat Mellakkafestareita ja kertovat
jälkikasvulleen, miten silloin oli kunnollista, kun oli Jami Faltin ja Sexmane, paheksuen samalla sen
päivän ykkösnimiä, jotka eivät ole vielä tänään syntyneetkään. Tai ehkä ei, kenties nuoriso lakkaa
olemasta pilalla ja seuraavat sukupolvet saavat soitella, vaikka kukkopilliä uimapuvussa pää
alaspäin koivunlatvasta roikkuen, ilman että edellinen sukupolvi ilmestyy paheksuen kertomaan,
että kyllä ennen vanhaan vaan soitettiin kovempaa sitä pilliä, eikä oltu edes koivussa vaan
muurahaispesässä. Alasti.
Tosin, valitettavan moni festivaali on muuttunut K-18 hommiksi, jättimäisiksi anniskelualueiksi,
joissa se itse musiikki on jäänyt sivurooliin. Ikävä kehityssuunta se.