Django Collective Helsinki

Laura Airola, viulu
Aki Hauru, kitara
Otto Porkkala, kitara
Tomi Kettunen, kitara
Juuso Rinta, kontrabasso

Django Collectiven konsertti pidettiin Hauhotalossa lauantaina 7.7.2024

Yhtye koostuu kolmesta kitarasta, kontrabassosta ja viulusta, se on perustettu 2011. Tuotanto perustuu pitkälti Django Rheinhardtin 1900-luvun alkupuoliskolla kehittämään swing-tyyliin. Yhtye tekee omia sävellyksiä sekä sovittaa kappaleita tyylilleen uskollisesti ja toimivaksi omalle kokoonpanolleen.

Konsertti oli Django Collective Helsingin entuudestaan tunteneille tuttua laatua. Energinen, joskus lähes maaniselta tuntuva kolmen kitaran sointi pysyi voimakkaasti läsnä koko parituntisen konsertin.

Niille, joille Django Collective Helsinki ei ole entuudestaan tuttu, saattoi Hauhotalon rauhaan tottunut yllättyäkin siitä vyörystä, jolla Django kuohui yleisön tärykalvoihin. Chypsy swingin tyylistä musisointia on harvoin tarjolla, ainakaan Hauholla.

Lavashow oli hyvin pelkistetty mutta viulisti Laura Airolan energinen ja fyysinen soitanta sekä sanaton vuoropuhelu yleisön kanssa toi mukavaa tunnelmaa kuulijan helposti sisäänpäin kääntävään musiikkiin.

Konsertissa ei musiikista huolimatta ollut ehkä parhain tunnelma ainakaan loppua kohden. Ehkä välispiikkien myötä mieleen nousi ajatukset eri tyylilajien konserttikäytännöistä, mikä ei pitäisi mielestäni kuulua konsertin aikana pohdittaviin asioihin.

Konsertin alussa tunnelma oli kuitenkin hilpeä ja soitanta nautinnollista.

Tällainen musiikki tuntui tarvitsevan liikettä. Ilman liikettä siihen oli vaikea tarttua. Kehollinen tunne oli äärimmäisen voimakas ja konsertille ominainen istuminen paikallaan tuntui välillä raastavalta. Oli naputettava sormella, heilutettava jalkaa tai muuten vain hytkyttävä jotenkin. Musiikki valtasi kehon lisäksi mielen. Se oli niin kokonaisvaltaista, että yrityksistäni huolimatta en pystynyt ajattelemaan mitään. En ole varma oliko se hyvä asia, sillä pidän pääasiassa ajatuksistani.

Musiikki kuitenkin tarjosi hyvän hengähdystauon, kunhan tottui ajatukseen ja antoi pään täyttyä soitannasta laittamatta vastaan. Jäin tietysti pohtimaan, miten tällaista musiikkia voisi käyttää epämieluisten ajatusten torjuntaan tai ainakin vaientamiseen. Siksi kai ihminen tunnekuohuisena kuuntelee kovaäänistä musiikkia mutta onko se musiikki aina oikeaa juuri sille tunteelle. Pyrimme nimittäin voimistamaan omaa tunnettamme esimerkiksi kuuntelemalla rakkauslauluja rakastuneena ja melankolista musiikkia surullisena. Entä jos aina ikävän ajatuksen tullen, ottaisi kappaleen Django Collectiveä ja kokeilisi, vieläkö tunne tai ajatus piinaa kappaleen jälkeen?

Konsertti ei ollut täyttävä tai voimaannuttava niin kuin Hauhon Musiikkijuhlien aiemmat klassiset konsertit. Sen energia kulki toisin päin, lähtiessä oli tyhjä olo, loppuun kulutettu. Viimeisen kappaleen kohdalla mietin, että väsyneet kuuloelimeni eivät pysty vastaanottamaan enää yhtäkään sointua ja koin fyysistä kipua lopputaputusten aikana. Vasta lähtiessä tajusin, että olisin tarvinnut korvatulpat. En siksi, että musiikki oli liian kovalla vaan siksi, että se vaimentaa ääntä niin, että pystyn vastaanottamaan sitä useamman tunnin.

Tämäntyyppinen musiikki on kaikessa leppoisuudessaan kauhean kuluttavaa. Se ei kanna mitään äärimmäisiä tunteita vaan oikeastaan elää sellaisia ulkomaisten aavikoiden aikaa, jossa oranssi hiekka sekoittuu kaukaiseen siniseen mereen ja muuttuu tähtikirkkaaksi taivaaksi suurien rannekorujen ja kepeiden helmojen heilahdellessa antamatta kuitenkaan mitään varsinaista kotiinviemiseksi. Ehkä muiston ja tarpeen kokea jokin huuma uudelleen tai edes ensimmäistä kertaa. Se ei kuitenkaan ole itse huuma tai suora tuotos huumasta vaan enemmänkin jonkun toisen huuman representaation representaatio. Värisevä muisto, musiikkia hehkuvan kitaristin sormista. Tässä tiestysti viittaan kitaristiOtto Porkkalaan, joka tuntui hehkuvan musiikkia ja ilmeikkäänä soittajana elävän jokaisen äänen, mikä soittimista ulos saatettiin.

Kun Sibelius koskettaa usein sielun sopukoita, voisin sanoa Django Collectiven musiikin koskettaneen enemmän kehollisesti. Kun kitara soi sydämen lyöntien tahtiin ja sitten jättikin muutaman lyönnin väliin, tuntui kuin elintoiminnot olisivat pysähtyneet ja automaattisesti pidätin hengitystä, kunnes tahti palasi.