Pakahduttavaa Sibeliusta ja mietteitä säveltäjän takinliepeistä
Maailman Sibelius-pääkaupungiksi itseään tituleeraavassa Hämeenlinnassa koettiin viime viikolla musiikillisia herkkuhetkiä, kun Suomalainen barokkiorkesteri (FiBo) saapui Verkatehtaalle soittamaan Sibeliusta harvinaislaatuisesti periodisoittimilla, eli Sibeliuksen oman ajan soittimilla.
Konsertin ohjelmistossa olivat säveltäjän neljäs sinfonia (1911) ja kuuluisa, paljon levytetty viulukonsertto (1904/1905) Ilya Gringoltsin tulkitsemana. Kapellimestarina toimi Tomas Djupsjöbacka.
Kuten odottaa sopii, Hämeenlinnan Sibelius-entusiastit olivat saapuneet paikalle konserttiin joukolla, sillä yleisöä riitti täyttämään Vanaja-salin permantopaikat paria etummaista ja takimmaista riviä lukuun ottamatta lähes kokonaan.
Itsekin olin pannut konsertin merkille jo talvella – toki kuuntelen mielelläni Sibeliusta, mutta varsinaisesti kiinnostukseni herätti konsertin konsepti soittaa sävellykset periodisoittimilla.
Kuten konsertin markkinointiteksteissä lupailtiin, kyseessä oli todellakin yleisölle ”ainutlaatuinen esitys” ja harvinainen tilaisuus kuulla, miltä kuuluisat sävellykset ovat kuulostaneet heille, jotka ovat kuluttaneet konserttisalien penkkejä yli sata vuotta ennen meitä, jotka niillä istuimme nyt – ja tietysti säveltäjälle itselleen.
Konsertissa oli tarjolla harvinaisen informatiivinen ja hyvin kirjoitettu ohjelmalehtinen, jossa kerrottiin kiinnostavasti muun muassa kummastakin sävellyksestä ja konsertin soittimista. Lehtisestä selvisi muun muassa, että neljäs sinfonia otettiin omana aikanaan ankeasti vastaan: sitä pidettiin liian erikoisena eikä sen edistyksellisyyttä ymmärretty. Viulukonsertonkin sävellysprosessi takkuili: konserton ensimmäinen versio sai tyrmäyksen Sibeliuksen luottokriitikolta, ja säveltäjä veti sen takaisin muokatakseen sitä.
Myöskään toisen version (joka Verkatehtaallakin kuultiin) vastaanotto ei ollut yksinomaan ylistävä, ja konsertto on kerryttänyt nykyisen suosionsa hitaasti siitä tehtyjen levytysten myötä. Ohjelmalehtistä lueskellessani jäin miettimään mahdollista ristiriitaa siinä, miten Sibelius itse koki uransa ja taiteilijuutensa eläessään ja miten me näemme Sibeliuksen nyt, kun hänet on nostettu jalustalle kansalliseksi monumentiksi.
Kirjoitan tätä Sibeliuksenpuistossa säveltäjän pronssista selkää ja takinliepeitä katsellen; on niin helppo unohtaa, että se, mikä nyt jälkeenpäin näyttää menestykseltä, ei välttämättä aina ole tuntunut siltä. Ehkä menestys (ja sen kääntöpuolella epäonnistuminen) ovatkin aina enemmän tarinoita ja tulkintoja, joita ihmisistä jälkeenpäin tehdään. Elämä, sillä hetkellä kun se tapahtuu, on vain elämää.
Konsertin ensimmäinen osa, neljäs sinfonia, liukui ohitseni ihmetellessäni periodisoittimien nykyaikaisia soittimia pehmeämpää, sulavan suklaista sointia.
Konsertissa käytetyissä jousisoittimissa oli Sibeliuksen ajan mukaisesti suolikielet nykyaikaisten metallikielten sijaan, ja varsinkin alussa hätkähdin eroa, jonka se sai aikaan.
Lisäksi huomioni varasti kapellimestarin ja soittajien liikekieli: en ole hetkeen käynyt klassisen musiikin konsertissa ja olin jo unohtanut, miten kiinnostavan koreografian soittajien ja kapellimestarin kehot lavalle järjestävät. Liikkeet ovat niin tarkkoja ja tarkoituksenmukaisia, mutta samalla kontekstistaan irrotettuna ne olisivat (mitä parhaimmalla tavalla) täysin absurdeja. ”Tämä on tanssi”, raapustin pimeässä muistiinpanoihini – ja toivoin hartaasti selkä särkien, että konsertin katsojakin saisi hieman tanssia, eikä olisi sosiaalisten konventioiden tiukasti kahlitsema liikkumattomaan istuma-asentoon.
Väliajan jälkeen Ilya Gringoltsin astellessa lavalle ja viulukonserton alkaessa koko yleisö tuntui terästäytyvän. Konsertto tempaisee mukaansa: se on yhtä aikaa tuttu ja yllättävä, romanttinen, kosiskeleva, riehakas, pakahduttava. Ja viulu, ajattelen, on järjettömän kaunis soitin. Jos viulua ei olisi jo keksitty, se pitäisi keksiä välittömästi, koska muuten maailmasta jäisi puuttumaan liian paljon kauneutta.
Gringolts soittaa upeasti, vapaasti, virtuoosisesti – pyyhkii osien välillä otsansa ja jatkaa sitten taas. Voiko tätä konserttoa muuten soittakaan kuin heittäytyen ja hiki otsalla? Konserton kolmannen osan lopussa yleisö puhkeaa pitkiin, lämpimiin aplodeihin ja huomaan toivovani, että saisin kuulla konserton heti uudestaan.
Suomalaisen barokkiorkesterin konsertti ”Sibelius, Gringolts ja viulukonsertto” soitettiin Verkatehtaalla 24.5.2024.
