Harmaa Seura Avolavaklubilla Hämeenlinnan kirjastolla. Kuvaaja: Janne Kalmari

Kulttuurimummona olen palannut juurilleni Hämeenlinnaan. Tällä hetkellä opettelen kaupunkikulttuuria ja
tutustun Hämeenlinnan nykykulttuuriin. Ensiaskeleeni otin alkuvuonna Kirjaston
Avolavaklubilla, mikä on helposti saavutettava, maksuton ja konstailematon areena, jossa
esiintyjät ovat tasokkaita pääosin oman kaupungin taiteilijoita. Kirjasto on minun kotimaani ja
sydämeni valtias uudenlaisella ohjelmatarjonnallaan, kirjojen lisäksi, jos sallitte asian ilmaistavan näin runollisesti.

Olen kuunnellut ja
katsellut kirjastolla kuvataiteilijoita, nauttinut musiikista, nähnyt tanssijoita ja nyt kuuntelin ja
katselin soitettuja ja lausuttuja tekstejä, jotka eivät olleet aivan tavallisia.
Tiistain avolavaklubilla oli nimittäin vuorossa Harmaa Seura. Hämeenlinnalainen yhtye, jonka peruskokoonpanossa
soittavat Anssi Sipola rummut, Antti Polameri kosketinsoittimet ja Samu Tolvanen kielellinen
esitys. Heidän musiikkinsa on “ urbaanin funkin säestämää spoken word runonlausuntaa”(
Lahden kirjaston info). Tiistaisessa esityksessä olivat vahvistuksena, Eero Pakkanen basso,
Timo Seppälä kitara, Sami Seppälä saxofoni ja taustalaulajat Noora Herranen ja Anne
Laatikainen.

Funkin olemus selvisi minulle, kun Harmaa Seura ja vahvistukset keinuttivat meitä
pehmeällä soulin, grooven ja jazzin yhdistelmällä.

Arvaa tiesinkö mitä ovat urbaani funk tai spoken word runonlausunta ?
googlasin lähtiessä pikaisesti molempia, mutta en tainnut tulla hullua hurskaammaksi.
Asioilla on tapana selvitä, siispä suuntasin katsomoon kuulemaan.

Bändi seisoi odottelemassa estradilla violetinmustassa valossa, mustissa asuissa
liikkumattomina. Saksofoni soi.
Samu Tolvanen astui lavalle harmaaseen, tyylikkääseen pikkutakkiin sonnustautuneena,
asetteli hiukset hyvin ja aloitti ensimmäisen tarinan: En mahdu- runo on Samu Tolvasen
omaa tuotantoa. Yhtye ja laulajat mukailivat runon sävyjä jazzaillen vienosti.

Seuraava kappale oli kirjailija, runoilija ja dramaturgi Tuomas Timosen käsialaa kokolemasta Salkku. Salkku on saanut
nimensä, siitä että salkussa kannetaan sitä, mitä sen taskuissa sattuu kulloinkin olemaan. Teksti oli Taiteesi on päättymässä-runo , 21 kohtaa miten taiteilijat ovat
syypäitä huonoon todellisuuteen. Hiukan minua hymyilytti, kun taiteilijoiden vieressä istuin. Heillä kun on tapana luoda jos jonkinlaista todellisuutta. Usein aika omituista, näin kulttuurimummon näkökulmasta.
Kolmantena runona lausuttiin ja soitettiin Tuomas Timosen runo Tässähän minä nyt olen
myös Salkku teoksesta.

Seuraavana vuorossa oli Elän maailmassa- runo, joka oli Samu Tolvasen omaa tuotantoa samoin kuin
Romanialaiskertomus katumuksesta ja narsismista. Kaikki narsistit tuhoutuvat, teksti julisti.
Kuudentena kappaleena Silmät kiinni , Samu Tolvasen teksti ,

“ katso häntä sielusi silmin ,
se on rauhaa , se on kauneutta… “

Seitsemäs eli toiseksi viimeinen biisi oli Kaksi karvaista,
joka on kertomus rakkaudesta lemikkeihin, kissoihin. Alussa kerrotaan kuinka ihania kissat ovat ja tulevat vastaan ovelle, tuovat iloa ja ovat pehmeitä ja puolen välin tienoilla muistuteaan siitä, miten ne elävät vain hetken ja niistä luopuminen on niin kovin raskasta. Ja miten koti on tyhjä ja sydänkin, kun yhtä ei enää perheessä ole. Tämän kappaleen aikana jouduin kovettamaan
silmäni ja sydämeni, etten olisi itkenyt herkkien ja tunteellisten säkeiden kohdalla. Niin oli
vaikuttavaa, että salista kuului niiskutusta ja sen piilottelua.
Vieressäni istunut aiemmin mainitsemani taiteilija itki niin, että useampi nenäliina siinä kului.

Viimeinen kappale oli Harmaa Seura, joka onneksi letkeydellään kuivasi kyyneleet ja ryhdisti ajatukset.

”Mustaa huumoria ja valkosii valheita , ne on mun
harmaa seura …harmaa seura “

Keikan jälkeen mietin, miten Samu Tolvasen tavassa esiintyä on hiukan vanhaa hollywoodtyyliä , karismaa ja keveyttä,
mukana ripaus tyylikästä hienostelevuutta ja hienovaraista huumoria. Soittajat komppasivat hienosti Samun tyyliä esiintyä ja antoivat tilaa omalla rauhallisella ja varmalla otteellaan. Keikka oli kaikinpuolin miellyttävä kokemus ja kirjasto on mitä mainion paikka tällaisen toteutuksen esittämiseen. Olen jo hiukan kyllästynyt iänikuisiin kapakkakeikkoihin, niiden tunnelmaan ja ympäristöön.
Onneksi on muutakin livemusiikkia tarjolla!