Kaloista ja ihmisyydestä
Niina Rädyn näyttely KALA täyttää Taidehalli Hämeen suurilla (ja muutamalla pienellä) öljyvärimaalauksilla
kaloista, noista arkisista eväkkäistä. Rädyn kankaille uivat suomalaisen luonnon – ja ruokavalion – tutut
kalat silakasta muikkuun ja ahveneen. Kalat pötköttävät kankailla hengettöminä: ne on ongittu vedestä
ihmiskatseen kohteeksi, tarkkailtaviksi: mikä onkaan tuo outo ”lihaa sisältävä pötkylä”, kuten Räty itse
kirjoittaa?
Tunnelmaltaan rauhallisista, pysähtyneistä maalauksista välittyy kummastus kalan edessä. Räty kertookin
ihmetelleensä ”työhuoneella muotoja ja valoja, mutta myös kalan ja ihmisen ruumiin pohjimmaista
samankaltaisuutta”. Maalauksissa pysähdytään katsomaan kalaa tarkasti, niin tarkasti että tuntuu kuin ne
olisi maalattu silmää räpäyttämättä. Ne porautuvat siihen, miltä kala ihmissilmin näyttää: silakan suuri,
tuijottava silmä, kuhan herkät evät, ahvenen vatsan pehmeä kaari.
Rädyn maalaukset katsovat kaloja rehellisesti ihmisen näkökulmasta yrittämättäkään tavoittaa kalan
kokemuksesta mitään. Yksi tämän hetken trendi eri taiteenaloilla on ihmiskeskeisen ajattelutavan
hylkääminen ja muiden lajien asemaan asettuminen; kirjallisuudessa tuoreehko esimerkki on Henriikka
Tavin runoteos Remu, jossa eläydytään koiran maailmaan. Näkökulma on eläimiä esineellistävässä
maailmassamme ehdottomasti tarpeellinen, mutta Rädyn maalausten äärellä koin virkistävänä, ettei raja-
aitoja minun ja kalojen välillä edes yritetty kaataa. Tässä on kala, maalaukset tuntuivat sanovan, ja tässä
sinä, ihminen. Ja te ette voi ymmärtää toisianne koskaan.
Useimmissa maalauksissa kalat on suurennettu reilusti ulos luonnollisesta mittakaavastaan: galleriavierasta
on vastassa lähes parimetrinen kuha, pelkkä silakan pää täyttää puolitoistametrisen kankaan lautasen
kokoisine silmineen. Kalojen koko saa katsomaan niitä uusin silmin ja kalojen lihallisuus nousee esiin. Kalat
ovat maalauksissa nimenomaan lihallisia olentoja maailmassa, ainesta tai massaa, tekisi mieli sanoa – aivan
kuin me ihmispötkylätkin fyysisinä olentoina olemme. Kalojen tapauksessa lihallisuus tarkoittaa myös sitä,
että me ihmiset käytämme niitä ravinnoksemme, mikä näkyy maalauksissakin lautasille aseteltuina ja jo
fileoituina kaloina.
Maalausten kalat ovat onnettomuudekseen päätyneet tekemisiin ihmisten kanssa ja heittäneet
oletettavasti sen seurauksena henkensä. Vasta näyttelyvierailun jälkeen aloin pohtia, miten luontevalta
minusta tuntui tallustella näyttelyssä näiden kuolleiden kalojen keskellä, ihailla niiden elottomien
ruumiiden kauneutta. Näin olen ihmisenä oppinut toimimaan, enkä oikein tiedä, mitä siitä ajatella. Ja
kuitenkin näyttelystä jäi myös tunne, että lopulta kalat jollain tavalla voittavat, aina: vaikka kuinka
pyydämme, syömme, maalaamme ja tuijotamme niitä, jäävät ne ikuisesti vieraiksi – emme koskaan saa tietää, mitä on olla kala. Mutta, kuten Rädyn maalaukset mielestäni osoittavat, vierauden äärelle on
arvokasta pysähtyä, vaikkei se ratkeaisikaan.
Niina Rädyn KALA Taidehalli Hämeessä (Hallituskatu 14, 13100 Hämeenlinna) 27.2.2024 asti.
